Eläinsadut kääntyivät toisinpäin
28.12.2008 4:00
Samu Karvala
Haitari rentouttaa. Daniel Katz tarttuu soittopeleihin usein kun kirjallisuus ja sen luominen ällöttävät. (Kuvaaja: Samu Karvala)
Kirjailija Daniel Katz inhoaa löysästi kirjoitettuja tiiliskiviromaaneja.
–Jos seuraavasta romaanistani tulee yli 500-sivuinen, minut saa panna kuukaudeksi vankilaan tai luostariin, Katz vakuuttaa.
Katzin mielestä sekä kustantajat että kirjailijat saisivat satsata enemmän teosten viimeistelyyn ja karsimiseen. Hänen syksyllä ilmestynyt tarinakokoelmansa, hiukka vajaa 300-sivuinen Berberileijonan rakkaus sisältää 26 kertomusta ja se tuli julki neljä vuotta suunniteltua myöhemmin.
–Lähtökohtani oli todellinen lyhytproosa, unkarilaisen Istvan Örkenyn minuuttinovellit. Ihan samaan en päässyt, on todella raskasta kirjoittaa aivan lyhyttä, Katz harmittelee.
Katzin faabelikokoelma kääntää eläinsatuja toisinpäin, ja päivittelee, kuinka eläimellisiä ihmiset oikein ovatkaan. Miehen ja naisen välinen parisuhde on tapetilla ja tarkkaavainen lukija pähkäilee väistämättä, paljonko herra kirjailija itse tuo itseään tarinoihin.
–Tottakai kertomuksissa ja kaikissa sen hahmoissa on paljon minua. Mielikuvitus, uteliaisuus ja empatia auttavat miettimään, miten erilaiset ihmiset toimisivat eri tilanteissa.
Daniel Katz ei ole mikään kahdeksasta neljään -kirjoittaja. Hän työskentelee vaikeasti ja menettää välillä mielenkiintonsa koko kirjallisuuteen.
–Sikäli en ole kirjailija, että en halua tuottaa rutiinilla samantapaista tekstiä. Romaanin kypsyminen vie aikaa, enkä voisi julkaista joka vuosi.
Suomalaiset ovat pieni kansa, joten heitä kiinnostavat tavallistakin enemmän teeveestä tuttujen ja julkkisten elämän käänteet.
–Tositarinoita ei välttämättä pidetä arvokkaampina, mutta ainakin niitä ostetaan ja luetaan eniten. Tästä on syntynyt pseudoromaanien laji, sepitetyt elämäkerrat, Katz toteaa
Nämä ovat vähän kuin kauneuskisoja, kyse on makuasioista.Tämänhetkinen yltiöitsekeskeinen aikamme ei 70 vuotta täyttänyttä kirjailijaa miellytä.
–Jos kirjailijat pitävät nykymenosta, eikö sen pitäisi pian synnyttää myös kirjallisuutta, jossa todettaisiin, että Darwin ja natsit olivat oikeassa vahvimman oikeudesta ja voitosta.
Katz koki olleensa nuorena poliittisempi ja yhteiskunnallisesti rohkeampi, mutta humoristina ei koskaan jäänyt yksisilmäisyyden vangiksi.
Daniel Katz muutti perheineen Pernajan Isnäsiin vuonna 1980. Siitä lähtien hän on asustanut Itä-Uudellamaalla. Pitkäaikaisin osoite oli Liljendalin Andersby, josta hän muutti reilu kolme vuotta sitten Loviisaan.
–Olen viihtynyt täällä oikein hyvin. Helsinkiin on lyhyt matka, vaikkei siellä tule enää paljon käytyäkään, Katz kertoo.
Katz oli Runeberg-ehdokkaana viimeksi novellikokoelmallaan Otelo (1994). Kirjallisuuspalkintoehdokkuudet ovat toki imartelevia, mutta Katz ei niistä kovin suuresti perusta.
–Rahapalkintoja vastaan minulla ei tietenkään ole mitään, mutta kyllähän nämä ovat vähän kuin kauneuskisoja, kyse on makuasioista. Olen lukenut tänä syksynäkin useita hyviä suomalaisia kirjoja, joita ei ole huomioitu missään kilpailuissa.
WSOY:n ja säännöllisen harvakseltaan julkaisevan kirjailijan suhde on pysynyt kunnossa, vaikka mies on viime aikoina ollut aktiivisempi näytelmien ja kuunnelmien kirjoittajana. Yleisöön ovat menneet mm. Kansallisteatterin Mies se on vainajakin ja Kuopion teatterin Sielun rippeet.
Seuraava teos on jo työn alla. Kun eläinsadut vieroksuivat romaanin pakkopaitaa, on nyt sellaisen vuoro.
