PAMdemia JA ROKOTE SITÄ VASTAAN
Näkökulmia Kilpilahdesta - 10.12.2009 19:45
Hannu Ikonen
PAMdemiaksi nimitän palkkadeflatorista ilmiötä, jossa pienemmällä palkalla tehdään samoja töitä kuin aikaisemminkin. PAM on Palvelualojen ammattiliitto, joka edustaa pienipalkkaisimpia ammattiryhmiä kuten siistijöitä ja kaupan henkilöstöä. Yksinkertaisin esimerkki asiasta on Helsinki-Vantaan lentoaseman turvatarkastusten siirtäminen siivousfirmalle tai matkatavaroiden käsittelyn siirtymistä työvoimaa vuokraavalle yritykselle. Kirjoitimme – keväällä kuolleen – Olavi Jukaraisen kanssa vuonna 2007 otsikolla, ”Wallmartilaista urkintaa kehityskeskustelun nimellä”, siitä kuinka matalapalkka-alat alkavat hallita globaaleja työmarkkinoita. Kysymys oli siitä kuinka Yhdysvaltojen BKT:llä mitattujen merkittävimpien alojen vaikutukset ovat vuosisadan ajan ulottuneet koko teollistuneen, maailman sosiaaliseen- ja työmarkkinoiden kehitykseen. Viimevuosisadan ensimmäiset vuosikymmenet terästeollisuuden johdolla ammattiyhdistysliikkeen kieltämiseen ja palkkojen polkemiseen. Toisen maailmansodan jälkeinen aika, amerikkalaisen autoteollisuuden johdolla, johti siellä keskiluokan syntyyn ja Euroopassa keskiluokkaistuvan hyvinvointivaltion syntyyn. Sota vähensi tekeviä käsiä mikä turvasi suotuisan palkkakehityksen ja ay-liikkeen toimivaltuudet. Kolmannen vaiheen globaalin kapitalismin kehityksessä voi katsoa alkaneen 70-luvun alusta ns. wallmartilaisen ajan, joka on levinnyt Eurooppaan 80- ja 90-lukujen aikana taudiksi, jota ay-liike ei ole kyennyt analysoimaan ja toimimaan vaan ainoastaan alistumaan. Työväenliike ei ole pystynyt esittämään selkeää vaihtoehtoa kuluneiden vuosikymmenten vaaleissa ja on hävinnyt ”wallmartilaisille” konservatiivisille voimille. PAMdemian globaaliin taudinkuvaan kuuluu, että maailmassa on yhä useampi suu ilman ravintoa tai puutteellisella ravinnolla, työpäivät ovat entistä pitempiä, töitä joudutaan tekemään useammalle työnantajalle, harmaa talous leviää, Suomessakin tehdään ylitöitä korvauksetta. Tulonjako toimii omistavan luokan ja suurituloisimpien ehdoilla. Verotuksella ei pystytä enää synnyttämään riittävää uudelleenjakoa vaan varallisuus keskittyy yhä harvempiin käsiin, jonka ay-liike (työväenliike) vaitonaisena hyväksyy. Kapitalistinen järjestelmä elää vaihetta, jota voidaan kutsua hyperkapitalismiksi, jossa kansakuntien hyvinvoinnit kuten eläkkeet, työttömyysturva ja muu sosiaali- ja vakuutusala on sijoitusten kautta kytketty globaaliin ns. ”kehittyneeseen” rahoitusjärjestelmään. Valtiot eivät voi antaa näiden järjestelmien ja yritysten kaatua kuten 30-luvun lamassa, jolloin rahoitusjärjestelmä oli ns. ”kehittymätön”, jolloin harvalukuisan omistajien joukon kulutuskyky halvaantui, mutta ei koko kansakunnan vaikka työttömyys ja sen tuomat ongelmat lisääntyivät. Emme näe enää ilmiötä, jossa omistaja nakkaa arvottomat osakekirjat kerrostalon ikkunasta ja hyppää itse perässä. Yhteiskunta pyrkii turvaamaan järjestelmän toimivuuden, suuren edunsaajien joukon kulutuskyvyn ja samalla yksityisten omistajien sijoitukset. Todellisia yrittäjäsijoittajia ovat enää pienyrittäjät, omalla työllä ja lainrahalla puurtajat. Kansantaloudessa epämääräisten työsuhteiden lisääntyessä, kuten vuokratyövoiman käyttö, määräaikaiset työsuhteet, osa-aikaiset, ”harjoittelijat”, oppisopimukset ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä harmaa työvoima, koko palkkasumma pienenee koska heidän työnsä rahallinen arvo ei ole ”normin” mukainen vaikka laskennallinen työpanoksensa sitä olisikin. He tekevät usein työtä useammalle kuin yhdelle työnantajalle, että pysyisivät miten kuten kulutuskykyisinä. Sixten Korkman ja ajoittain ay-liike tuntuu hyväksyvän ajatuksen, että näin ehkäistään syrjäytymistä (mm. TV-1 A-plus 9.12). Kysymys on ihmisten alistamisesta ja eriarvostamisesta (vrt. keskustelu yhteisöllisyydestä), joka on jotain muuta kuin hyvinvointiyhteiskunta mahdollisuuksien ja edellytysten luojana. Kun palkan maksu on deflatorista, niin koulutuksen synnyttämä pätevyys on inflatorista. Samoja töitä tehdään korkeakoulujen loppututkinnoilla kuin aiemmin opistotasoisilla tai ammattikoulutasoisilla tutkinnoilla. Tuotantovoimamme –vaatimuksemme kehittyvät hitaammin kuin koulutusjärjestelmämme antamat pätevyydet. Väitöskirjoineenkin voi olla PAMdemian uhri. Kilpilahden alue on esimerkki siitä kuinka PAMdemia syö teollisuudessa sosiaalisen vastuun, palkkakehityksen ja uskon tulevaisuuteen ulkoistuksilla, vuokratyövoimilla, YT-neuvotteluilla palkkausjärjestelmien uudistuksilla sekä sosiaalisia etuja, yhteisöllisiä rakenteita ja perinteitä purkamalla. Tämä vaitonaisuuden harmaan nauhan Kilpilahdessa voi katsoa alkaneen jo 80-luvun puolivälistä, jolloin uusliberalismin voidaan nähdä asettuneen kansantalouteen ja walmartilaisuuden tehneen tuloaan tuotantoelämään. Kilpilahdessa tämä alkoi näkyä erilaisten tehtävien ulkoistuksina, ensimmäisinä suurimpina ryhminä siistijät myöhemmin kajottiin kunnossapitoon ja sosiaalisiin etuuksin, päätyen kuluneen vuoden YT-neuvotteluihin. Erikoista Kilpilahdessa – ehkä teollisuudessa yleisemminkin – että henkilöstöhallinto, sisäinen perehdyttäminen ja –koulutus on jätetty ammattiryhmille, joiden pätevyydet löytyvät tekniikan alalta ei henkilöstön hyvinvoinnista aikana, jolloin mielenterveydellisiin elementteihin tulisi kiinnittää entistä suurempi huomio. Nämä tekniset ihmiset, joilta henkilöstöhallinnollinen (muodollinen ainakin) pätevyys puuttuu ovat myös PAMdemian uhreja. Heidät on istutettu paikoilleen koska eivät ole kovin arkoja henkilöstön henkisille kipupisteille ja tekevät tointaan pienemmällä palkalla kuin asioihin esim. vihityt tohtorit tai juristit. Pystyykö markkinatalous ns. hyvinvointivaltioissa (esim. EU) korjaamaan virheensä, ylläpitämään kansalaistensa kulutuskyvyn, että he tuntevat olevansa osa tätä yhteisöä? Tärkein asia tässä työssä on, että veroparatiiseiksi leimautuneet valtiot kytketään YK:n johdolla irti maailman taloudesta ja erotetaan maailmanjärjestöstä, kauppasaarretaan. Pakotteet ovat purreet mitättömämpiinkin ”rikollisiin” ja mitättömämpiinkin tekoihin kansojen hyvinvoinnin kannalta. Valtioiden ja yhteisöjen, jotka sijoittavat yhteisöjen palkanluonteisia varoja – esim. eläkkeet – ei tule toimia avoimilla markkinoilla vaan sijoitukset tulee tehdä yhteisesti hyväksytyllä ”suljetulla” sektorilla, joka voi muodostua asumisesta, sosiaalisektorista, koulutuksesta, energiatuotannosta, logistiikasta, tiedonvälityksestä jne. jolloin on hyväksyttyä, että viimekätinen vastuu eläkeläisten saatavista on valtiolla. Tarkoitus ei ole pelastaa riskisijoittajia kuten nyt on vääjäämättä käynyt ja tulee käymään. Valtioista on tullut kestokuplien ylläpitäjiä. PAMdemia ja hyperkapitalismi kytkeytyvät tarjontatalouden teoriaan, hintakilpailukykyyn ja siihen, että palkat joustavat ja tuotetta tarjoava voi erilaisin tukimuodoin jatkaa toimintaansa, ettei yhteiskuntarauha järky. Ammattiliitot ovat omalla tavallaan lojaaleina sopeutuneet tilanteeseen yhdistelemällä liittoja maksutulojen kaventuessa. Työehtosopimusten euromäärät tai prosentit sopeutetaan heikoimpien toimialojen kontekstiin ja sovitaan ennen aikaisesti – kuten käynnissä olevissa neuvotteluissa – ennen kuin tiedetään maan taloudellisesta tilasta tai sen tulevien vuosien ennustettavasta kehityksestä. Työn tuottavuuden kasvu valuu sijoittajille, eikä tulonsiirtoina pienituloisimmille kohentamaan kulutuskykyä, elämisen tasoa köyhyysrajan yläpuolelle. Ilmailualan Unioni on esimerkki siitä kuinka eri ammattiryhmät ja erilaisin koulutustasoin toimivat henkilöt voivat toimia samassa liitossa ja järjestää yhteisen edunvalvontansa yhteisistä lähtökohdista ja yrityksen tilasta riippuen. Malli on vieras perinteiselle teollisuusliittoajattelulle, joka johtaa erileirisyyteen esimerkiksi YT-farssien yhteydessä, yhteistä säveltä ei tahdo löytyä. Opit edellisestä lamasta tuntuvat pääministeri Vanhasen höpinöiltä. Tarjonnan edellytyksiä parannetaan nimellisesti toisin tukikeinoin. Yksityisen- ja julkisen kulutuksen tasoa ei saada nostettua pelkillä puheilla ja korkojen alhaisuuskin taipuu sijoittajien, tarjonnan eduksi. Hannu Ikonen Porvoo
