Tanssi se on kuin silkkiä vaan

Katsokaa, mikä hiki! Väänsin patterin pienemmälle ja avasin ikkunat. Odottakaa muutama minuutti, sitten voivat kaikki mennä tanssimaan!

Näin hihkui juhlien emäntä isossa talossa pitkän mutkaisen tien varressa käytyään testaamassa tanssilattian. Lattia sijaitsi vanhan kansakoulun juhlasalissa, ja sali oli koristeltu peilipalloilla ynnä muulla säihkyvällä. Nurkkaan oli kasattu valtava määrä iloisen värisiä samettityynyjä. Tyynyillä olisi kaiketi saanut levähtää, mutta sellaista en nähnyt tapahtuvan.

Kun emännän ilmoittamat minuutit olivat arviolta menneet, väki siirtyi vähin äänin aulasta tanssisaliin ja aloitti villin tanssin kukin tyylillään. Niin kului se ilta: välillä aulaan rupattelemaan, välillä tanssimaan, suorastaan juoksemaan ja hyppelehtimään pitkin suurta salia. Aulassa ihmiset kyselivät toisiltaan: Joko olet käynyt tanssimassa?

Kerrassaan suloisella tavalla erilaiset bileet kuin missä olen ennen ollut. Minusta tanssi on yleensä alkanut enemmän tai vähemmän spontaanisti, enemmän tai vähemmän missä vain missä musiikki kuuluu. Vai muistanko väärin? Täällä joka tapauksessa tanssi ja rieha oli tietoista. Hei, mä taidan mennä tanssimaan taas, sanoi yksi jos toinenkin istuttuaan hetkisen rupattelemassa. Eikä tanssisalissa rupateltu.

Kun väsy vihdoin iski käpälään, kavuttiin yläkertaan ja nukahdettiin valmiiksi pedattujen silkkisten peittojen alle eri värisiin huoneisiin.

Aamulla kun ajeltiin mutkaista tietä takaisin kotiin, ihmettelin itsekseni, että olipa erikoista mutta vau! miten vapauttavaa. Vieläkään en aivan ymmärrä, miksi. Tanssi oli tavallaan hyvinkin säädeltyä, kun sitä varten oli mentävä saliin, katkaistava keskustelut. Eikä sitä ilman oikein voinut olla, kun se kuului niin vahvasti kuvioon. Ja olenhan ennenkin hyppinyt, juossut ja riehunut, ei siinä mitään. Ja niin ovat varmasti muutkin, jotka nyt posket punaisina ilakoivat.

Selityksen on pakko löytyä paikasta. Kimmeltävä silkkinen ja samettinen ihme mutkaisen tien varressa, onhan siinäkin selitystä. Veikkaan kuitenkin että suurin tekijä oli se, että tanssisali oli kansakoulun juhlasali. Koulun juhla- eli jumppasaleissa oli ainakin minun kouluaikanani ehdottomasti kiellettyä juosta ja riehua. Polttopallo olikin ehkä siksi niin kivaa, että siinä sai edes hiukan vapaammin liikkua, jos pysyi sen ringin sisässä. Ja koripallo toisaalta myös. Muu jumppa tapahtui tamburiinin säestyksellä ja tarkoin mitatun käsivarren mitan päässä naapurista.

Muistan hyvin miten pienenä ihailin niitä tyttöjä, jotka eivät pysyneet nahoissaan vaan juoksivat edes vähän tai kiipesivät puolapuille ilman opettajan lupaa ja saivat nuhteet.

Kirjoittaja on loviisalainen kirjailija ja suomentaja

Written by:

Toimitus

Ota yhteyttä

Kommentit

Keskustelu suljettu

Emme ota kommentteja vastaan viikonloppuisin. Voit osallistua keskusteluun jättämällä kommenttisi maanantai klo 8.00 ja perjantai klo 16.00 välisenä aikana.