Kannustusta vai keppiä?

Peruskoululaisen kielitaito on tulosta pitkäjänteisestä ja tavoitteellisesta opiskelusta. Ne, jotka sinnikkäästi viikosta toiseen ovat jaksaneet tehdä niin kotona kuin koulussa tehtäviä ja laittaneet aikaa sanojen opiskeluun, hallitsevat tietyt perusasiat hyvin. Keskeisten rakenteiden ja ilmaisujen oppiminen takaa, että seuraavanakin vuonna pärjää uusien kieleen liittyvien erityispiirteiden omaksumisessa.

On valitettavasti koululaisia, jotka eivät syystä tai toisesta ole olleet ahkerina ja harjoitelleet sanastoja ja tehtäviä säännöllisesti. Aika moni heistä vasta ysillä tajuaa, että ei huonoilla kielten numeroilla pääse sinne minne haluaa ja alkavat viimeisinä kuukausina lukemaan ja harjoittelemaan.

Mutta kielen omaksuminen on hankalaa, jos ei ole tehnyt kunnolla töitä perusasioiden omaksumiseen. Usein viime metreillä kirittäjillä on pettymys suuri, kun kokeiden numeroissa ei näykään muutosta parempaan eikä päättötodistuksen arviointi nouse.

Jokaisessa aineessa on sovittu omat tietyt kriteerit, joiden mukaan arviointi kouluissa suoritetaan. Lisäksi tuntityöskentely voi korottaa tai nostaa numeroa. On olemassa sen lisäksi kuitenkin seikkoja, joita miettii opittuja taitoja arvioidessa.

Numeroita antaessa joutuu nimittäin toisinaan pohtimaan, miten paljon arvioinnissa saa vaikuttaa oppilaan oma elämäntilanne? Miten arvioida oppilasta, joka ei selvästikään ole koulukuntoinen? Usein tietää, etteivät nuoren kotiasiat tai mielenterveys ole olleet kunnossa ja tunnilla käytöshäiriöt, väsymys ja apaattisuus ovat olleet osin tai kokonaan oireilua niistä johtuen.

Kun kaikki on sekaisin, ei koulunkäynnistäkään tosiaankaan silloin tule yhtään mitään. Jos oppilas jaksaa tulla tunnille saattaa ainoa asia, joka tulee vastauksena olla ”ei pyge, ei kyge” eli ”ei pysty, ei kykene” tai oppitunnit ovat hervotonta sekoilua päivästä toiseen.

Kaikista hankalinta on päättää, mikä olisi oppilasta kannustava numero eli kumpi on parempi: keppi vai porkkana?

Jos annan , esimerkiksi, vitosen tuntityöskentelyn ja näyttöjen mukaisesti, lakkaako oppilas yrittämästä ja lisääntyvätkö luvattomat poissaolot, joita on ollut vain joitakin kevään aikana? Vai säilytänkö sittenkin kuutosen kannustamaan ja yrittämään seuraavana vuonna. Vai tehoaisiko tähän oppilaaseen sittenkin paremmin vitonen. Voisiko se jotenkin herättää yrittämään ja tekemään töitä enemmän.

Sitten on joitakin oppilaita, joilla on kielellisiä erityisvaikeuksia tai muita oppimisvaikeuksia, ja ovat saattaneet luovuttaa koulun eteen ponnistelun jo ajat sitten ennen yläkouluun tuloa. Läksyt ovat yleensä tekemättä, kirjat usein poissa eikä sanakokeisiin tai isompiin testeihin lueta.

Vaikka nimenomaan juuri heidän pitäisi yrittää jaksaa ponnistella muita enemmän ja harjoitella paljon enemmän kuin niiden, joilla ei ole oppimisvaikeuksia. Miten arvioinnissa saa kannustettua tällaisia oppilaita panostamaan enemmän aikaa opiskeluun?

Vuosien myötä olen tullut siihen tulokseen, että tehokkainta olisi, antoi sitten kumman tahansa keppivitosen tai kannustuskutosen, keskustella kahden kesken koululaisen kanssa. Tuolloin tulee palaute paremmin perille ja oppilas ymmärtää varmasti, mitä parannettavaa hänellä on.

Kirjoittaja on askolalainen opettaja ja kunnanvaltuutettu (vas.).

Written by:

Toimitus

Ota yhteyttä