Tehdastiloja taideprosesseille

Tein nuorena teatteria tamperelaisessa Legioonateatterissa. Se sijaitsi vanhassa Finlaysonin tehtaassa, jonka rähjäisissä tiloissa saimme riehua ja heittäytyä. Sitten tehdasrakennus purettiin ja teatteri muutti ja minä vaihdoin kaupunkia. Aloitin dramaturgian opinnot Helsingissä Teatterikorkeakoulussa. Sillä oli Kulttuuritalolla siistit ja käyttökelpoiset tilat. Osa opetuksesta pidettiin läheisellä kahvipaahtimolla. Kahvin tuoksu kuljetti rakennuksesta toiseen. Opiskelu tuntui ylellisen inspiroivalta, tilojen kuntoa ei juuri tullut tarkasteltua.

Sitten tuli muutto. Sörnäisten rantatien saippuatehtaaseen oli remontoitu uudet upeat tilat. Yhtäkkiä kaikki olivat hyvin tietoisia ympäröivästä arkkitehtuurista ja tunnelmasta. Luksustiloissa oleskelu ja opiskelu ehkä vahvisti itsetuntoa. Siis näin paljon meihin satsataan. Mutta toisaalta opiskeluun heittäytyminen tuli vaikeammaksi.

Ilman kulkukorttia ei päässyt mihinkään tilaan. Sisustusarkkitehti kulki rakennuksessa järjestelemässä paikkoja. Jos jonkin vapaata liikkumista vaativan työskentelyn yhteydessä olimme siirtäneet vaikka ruukkukasvia tai sohvaa, hän kävi pian palauttamassa tavarat paikoilleen.

Kaiken piti olla järjestyksessä. Kun kerran kirjoittamistyön lomassa nukuin pöydän alla päiväunia, heräsin rehtorin kiusaantuneeseen tervehdykseen. Ihmiset, joille hän oli esittelemässä uusia tiloja, kohosivat yläpuolellani kuin hyväntahtoisesti hymisevät ja huojahtelevat puut.

Vessojen lattiat kimmelsivät ja lattiasta saattoi pöntöllä istuessa nähdä viereisen kopin pöntöllä istuvan peilikuvan.

Meitä valvottiin. Opiskeluun liittyi yhtäkkiä valtavia turvallisuusuhkia. Niiden kanssa opittiin elämään, opittiin siirtämään ne vähitellen innostuneen tekemisen taustalle. Mutta silloin kun ylemmältä taholta tuli määräys, etteivät opiskelijat saa näyttäytyä koulupäivän aikana pääaulassa pidettävässä kutsuvierastilaisuudessa, mitta täyttyi.

Opiskelijat riisuutuivat, ja juuri kun kutsuvieraat skoolasivat tervetuliaismaljoillaan, he marssivat alastomina reput selässä pääaulan halki.

Nämä vuosituhannen vaihteeseen sijoittuvat muistot ovat aktivoituneet, kun olen keskustellut Porvoon uudistetusta Taidetehtaasta siellä työskentelevien taiteilijoiden kanssa. Heistäkin jotkut ovat hienoissa tiloissa paitsi ilahtuneita myös hämillään. Työskentelyyn liittyy monenlaisia uusia turvallisuuteen ja järjestykseen liittyviä sääntöjä.

Taiteelliseen prosessiin ja oikeastaan kaikkeen luovaan toimintaan kuuluu kuitenkin kaaos, jonka järjestäminen, uusien ideoiden ja kokonaisuuksien synnyttäminen on olennainen osa prosessia.

Taidetehdasta on jo kutsuttu itäuusmaalaisten olohuoneeksi. Virkamiesten, taiteilijoiden ja liikemiesten on tarkoitus toimia siellä rinta rinnan. Suunnitelma on hieno. Toivottavasti Taidetehdas ei kuitenkaan muutu konferenssi- tai yritystilaisuuskeskukseksi. Kärjistetyimmillään taiteilija alkaa tuntea olevansa viimeisteltyyn tilaan sopimaton tahra, ikävä muistutus taiteen tekemiseen kuuluvasta keskeneräisyydestä.

Kirjoittaja on porvoolainen kirjailija

Written by:

Maria Peura

Ota yhteyttä