Isä tuli käymään Suomessa

TV-ohjelma Kadonneen jäljillä on huippusuosittu. Siinä seurataan ihmisiä, jotka etsivät kadonnutta sukulaistaan, usein isäänsä, eri puolilla maailmaa.

Kohtaamisten ilo on aitoa, ja katsojat saavat myös myötäelää kaipuun tunteita, joita on vuosien saatossa painettu syvälle unohduksiin.

Kaivattu tapaaminen antaa elämän palapelin osia isäänsä etsineelle henkilölle, joka on varttunut aikuiseksi ilman toista vanhempaa.

Syitä tällaiseen tilanteeseen on lukuisia, kuten maantieteellinen etäisyys tai aikoinaan ulkomailla solmittu suhde, jossa toinen osapuoli jää omaan maahansa asumaan.

Meillä oli koulujen päättäjäisviikonloppuna oma yksityinen Kadonneen jäljillä -episodi, kun tyttäreni amerikkalainen isä tuli Porvooseen osallistuakseen koulun päättäjäisiin.

Lentokentällä häntä odottaessamme koko tilanne tuntui kuin unelta; mies, jota en ole nähnyt vuosikausiin antoi lämpimän halauksen tyttärelleen, joka on kuin ilmetty isänsä.

Siitä se alkoi. Kaikki oli yllättävän luontevaa; he olivat kuin vanhat sukulaissielut. He tunsivat toisiaan jo jonkin verran pidettyään yhteyttä jo lähes vuoden internetin skype-keskustelujen välityksellä.

Saapumisensa jälkeisenä päivänä mies jo teki keittiössämme meille ja tyttären poikaystävälle bravuuriaan lasagnea ja kertoi villin nuoruutensa toilauksistaan.

Hän myös näytti valokuvia suvustaan ja kertoi sukututkimuksesta, jossa sukupuuta on melkoisella varmuudella jäljitetty kuuluisaan siirtomaa-ajan merikapteeni Christopher Newportiin saakka.

Hmmm... hyvä että miehellä on uljaat esi-isät, koska vaati takuulla rohkeutta tulla vuosien poissaolon jälkeen suoraan sukujuhliin.

Isä kertoi tyttärelleen, että ”en jännitä sinun tapaamistasi, koska olet kuin naispuolinen versio minusta.”

Minun tunteeni ennen tapaamista vaihtelivat ilosta kiukkuun. Vitsailin, että hän saa tutustua tyttäreensä sen jälkeen kun minä olen ensin huidellut häntä paistinpannulla päähän.

Miehen saapuminen oli kuitenkin kuin ukkosenjohdatin; tunnemyrskyni laantui nähdessäni syvän kohtaamisen ilon molemmissa.

Yhdessä vietettyjen päivien jälkeen rohkenen väittää, että oma mahdollinen kauna ex-kumppania kohtaan kannattaa lapsen henkisen hyvinvoinnin takia työntää syrjään. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada toista vanhempaa elämäänsä, vaikka hän asuisikin maailman toisella puolella.

Se, ettei tunne toista vanhempaansa, voi olla kuin musta aukko itseään etsivän nuoren maailmassa; kun hän pohtii, kuka minä olen ja millaisia minun vanhempani ovat. Isättömänä kasvaneen syvää isänkaipuuta voi olla vaikea ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Esimerkiksi isänpäiväkortin tekeminen isälle, jota ei ole, on rankka kokemus lapselle.

”Olen onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin,” sanoo tyttäreni. Hän myös kirjoitti Facebook-päivitykseen ”that’s my dad” lentokentällä otetun kuvan kohdalle.

Iloitsen heidän molempien puolesta ja olen kiitollinen siitä, että tämä merkittävä kohtaaminen tapahtui nyt eikä vasta vuosien kuluttua.

Kirjoittaja on Uusimaan toimittaja.

Written by:

Eija Quinlan

Ota yhteyttä

Kommentit

Keskustelu suljettu

Emme ota kommentteja vastaan viikonloppuisin. Voit osallistua keskusteluun jättämällä kommenttisi maanantai klo 8.00 ja perjantai klo 16.00 välisenä aikana.