Euroalue suurten muutosten kourissa

Kolumninkokoisen kokonaiskuvan piirtäminen euroalueen tulevaisuudesta on vähintäänkin haasteellista.

Vaihtoehto A on nykytilanne; taloudeltaan epätasaisten maiden valuuttaunioni, joka ei ole liittovaltio. Päätäntävallan luovuttamisen sijasta euromaat ovat luvanneet hoitaa talouttaan kurinalaisesti. Etelän euromaat eivät ole tässä lupauksessaan pysyneet ja ovat nyt pulassa. Ne ja niiden pankit eivät enää saa lisää lainaa markkinoilta, vaan ne ovat muiden euromaiden lainanannon armoilla.

Taloutensa kunnolla hoitaneet maat, kuten Saksa ja Suomikin vielä toistaiseksi, hyötyvät tilanteesta saamalla markkinoilta edullista rahaa. Kansantaloustermein on väärin sanoa, että euroalue olisi menettänyt kilpailukykynsä; vapaasti kelluva valuutta asettuu kilpailukyvyn mukaan. Euron arvo vaan on liian kova etelän maille, mutta edullinen Saksalle, jonka vienti ja työllisyys kukoistavat. Suomen kilpailukyky sen sijaan on jäämässä jälkeen Saksasta yhä pahemmin.

Vaihtoehto B on liittovaltio, jota IMF ja moni asiantuntija vaatii, mutta euromaiden äänestäjät eivät sitä halua.

Vaihtoehto C on euroalueen hajoaminen, mutta puuttuu mekanismi, kuinka yhteiset vastuut jaettaisiin. Se olisi valtava poliittinen tappio. Se olisi katastrofi eroavalle maalle, kun pääoma ja nuoret kaikkoaisivat, ihmiset menettäisivät säästönsä ja pankit kaatuisivat. Siitä seuraisi hallitsematon ketjureaktio.

Entä ennuste, miten tässä käy? Viisas olisi vaiti. Jonkinlainen ABC-yhdistelmä on mahdollinen eli tiukempi valuutta- ja talousunioni, joka kuitenkaan ei ole liittovaltio, ja jossa voi olla kaksi kammaria. Ytimen muodostaisivat korkean luottoluokituksen maat, jotka voisivat siirtää yhteisistä pelisäännöistä lipsuvat naapurit jonkinlaiseen kahden valuutan odotushuoneeseen kuntoutumaan. Varmaa on vain se, että äänestäjien suosioon perustuva poliittinen järjestelmä tekee epämiellyttäviä päätöksiä vasta aivan viime hädässä.

Sille ei voi mitään, että pankit täytyy pitää toiminnassa. Sitä ei sitä vastoin tule hyväksyä, että niiden voitot olisivat yksityisiä, mutta tappiot yhteisiä. Pankkituen tulee olla vastikkeellista niin, että valtiot saavat osakkeita ja sitä kautta kriisipankkien tappioiden ohella myös niiden omistus tuen ajaksi sosialisoidaan aivan kuten USA:ssa tehtiin. Eurobondien tapaista yhteisvastuuta eli euromaiden yhteisesti takaamia joukkovelkakirjoja ei myöskään pitäisi hyväksyä.

Miksi Suomi on tässä mukana? Jos auttamalla heikkoja euromaita torjumme suurimittaisen laman, niin on oikeutettua kysyä, mikseivät euron ulkopuoliset maat osallistu, koska kärsisiväthän nekin lamasta. Oikeampi argumentti on kertoa, että haluamme pitää euroalueen pystyssä, koska eurojäsenyys on Suomen etu. Taloutemme on hyötynyt sisämarkkinoista, alhaisista koroista ja vakaudesta. On vielä yksi iso syy, miksi Suomi ainoana pohjoismaana on euron ytimessä. Kekkosen ajoista alkaen Suomi on kompensoinut poliittisen liittoutumisen turvavajetta integroitumalla taloudellisesti mahdollisimman pitkälle länteen. Koivistokin myönsi, EU-kansanäänestyksen jälkeen, että hänelle jäsenyyden suurin syy oli Suomen turvallisuus.

Suomen kokoinen Tanska on valinnut toisen tien. Kauppakansa kun on, tanskalaiset ovat minimipanoksilla maksimoineet hyödyt. Sen ansiosta, että euroalue on olemassa, Tanska hyötyy samasta vakaudesta ilman jäsenyyden velvoitteita. Natossa maa sen sijaan on, koska sen kautta maailman mahtavin sotilasvalta antaa sille turvatakuun. Ei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka antaa.

RISTO ANTTONEN

Kirjoittaja on porvoolainen teollisuusneuvos.