Virkattu poliisiauto

Taiteilija Kaija Papu virkkasi poliisiauton. Se on nähtävillä Kiasmassa. Äkkiä hypistelemään pehmopoliisiautoa. Poliisisuhde uuteen uskoon.

Muistelen Onnia. Käytyään poliisiopiston Onni tuli töihin kotikyläänsä Pelloon. Tyttöporukassa monella oli jo ajokortti. Meistä oli hauskaa kaasutella kylänraittia pitkin Onnia pakoon.

– Kehtaa sakkojakhaan antaa, ko olhaan kavereita, Onni sopersi itku kurkussa, kun viimein suvaitsimme pysähtyä.

Häpeäntunne toimikin sakkoja paremmin. Uhoaminen nopeusrajoituksia rikkomalla loppui siihen.

Sittemmin olen kohdannut monenlaisia poliiseja. Kohtaamiset ovat olleet enimmäkseen positiivisia. Luotan kenties sinisilmäisestikin siihen, että Suomessa poliisitoiminta on reilua ja väärinkäytökset poikkeuksia.

Uusperheeni teinien kautta minulle on tullut ajankohtaiseksi pohtia poliisin merkitystä ja työnkuvaa. Reiluudesta ja vuorovaikutustaidoista ei tuossa työssä ole ainakaan haittaa. Jotta lapset oppisivat kunnioittamaan auktoriteetteja, olen pitänyt tarpeellisena olla aina poliisin puolella, käyttäytyipä tämä miten tahansa.

Eli jos lapsi jää kiinni vaikkapa näpistämisestä, on mielestäni parempi sivuuttaa vartijan tai poliisin mahdollinen tökerö käytös ja kiinnittää huomio siihen, miksi lainvartijaa tarvittiin. Myöhemmin voi pohdiskella kokonaisuutta.

Mutta aina tällainenkaan ajattelu ei ole hyväksi.

Istuin toissakesänä synttärivieraideni kanssa olohuoneessa juomassa teetä ja syömässä kakkua. Lapsiporukka neljävuotiaista kaksitoistavuotiaisiin puuhaili keskenään yläkerran lastenhuoneissa. Yhtäkkiä sisään syöksyi kaksi poliisia.

– Ikkunoista lentää palloja kadulle, toinen poliisi karjui.

Ryntäsimme yläkertaan, ja aivan oikein, siellä ne lapset riehuivat ja pudottelivat muka vahingossa palloja ikkunasta. Lapset juoksutettiin alakertaan ja kadulle ja pallot kerättiin. Lapset tuijottivat silmät suurina poliisia, joka edelleen karjui. Todettiin, että mitään ei ollut mennyt rikki, säikähdyksellä selvittiin.

Minullakin sydän oli taas alkanut lyödä normaaliin tahtiin. Sanoin lapsille, että eiköhän paiskata kättä poliisin kanssa ja jokainen pyytää vielä anteeksi.

Lapset menivät kädet ojossa. Poliisit tuhahtivat jotakin ja häipyivät kättelemättä.

Poliisilla oli varmasti ollut raskas päivä, selitin lapsille. He olivat varmasti joutunut selvittämään oikeita rikoksia. Vilkkaan lapsen äitinä olin omaksunut tällaisen suhtautumistavan.

Mutta aikuisvieraani olivat tuohtuneita, kyselivät, miten tällainen on mahdollista. Psykologin, erityisopettajan ja lääkärin ammateissaan he olivat omaksuneet tietyt eettiset toimintatavat. Eikö tässä kaupungissa poliisin tarvinnut kunnioittaa ihmisten yksityisyyttä saati noudattaa normaaleja käyttäytymissääntöjä?

Viimeksi säikähdin poliisia turhaan. Olin hakemassa yhtä teiniä Kokonniemestä päättäjäispäivän iltana ja kauhukseni näin hänet poliisin seurassa. Mutta teini juoksikin autoon iloisena. Kertoi heittäneensä poliisin kanssa läppää. Poliisit kuuluivat nuorten päihteetöntä ajanviettoa tukevaan Zero-kampanjaan yhdessä nuorisotoimen ja päihdeklinikan kanssa.

Alkometriin nollat puhaltaneet nuoret osallistuivat arvontaan, jossa oli jaossa arvokkaita palkintoja. Näin nuoret näyttävät Suomen aikuisille, että hauskaa voi pitää ilman viinan pisaraa ja ilman jälkikäteiskärsimyksiä.

Yksi Zero-kampanjan tavoite on tuoda poliisi lähemmäksi nuorta. Poliisi olisi turva ja auttaja, ei vain pelätty järjestyksenpalauttaja. Kuulin, ettei Kiasman virkattuun poliisiautoon saakaan koskea. Mutta ehkä poliisi tästä lähtien ojentaa pehmeän käden.

Kirjoittaja on porvoolainen kirjailija.

Written by:

Maria Peura

Ota yhteyttä

Kommentit

Osallistu keskusteluun