Kuka kaipaisi kaatosadetta?

Tiistai; ruisleipää, silliä ja uusia perunoita, televisiossa pyörii mustavalkoinen Tauno Palon tähdittämä Suomi-filmi. Taivas enteilee uhkaavasti sadetta. Istun ruokapöydässä hyvien yöunien jälkeen, sillä olen edellisyönä saapunut ulkomailta. Takana on 2 000 kilometriä Italian, San Marinon ja Sveitsin upeilla järvi- ja kyläteillä.

Me ihmiset ajattelemme, että lentoasemien lähtöporteilta alkaa uusi, parempi elämä. Ajattelemme, että noustessamme pilvien yläpuolelle, voimme laskeutua vieraisiin kaupunkeihin vapautuneina arkisista taakoista. Myönnän, että Italian yli 30 asteen helteessä huomentasuomet ja kotimaan kaatosateet kyllä unohtuivat hetkeksi.

Pilvien ja vuorten yli pääsee kauas ja näkee paljon. Jos matkalta kertyneet elämänkokemukset painaisivat matkalaukussa, joutuisin luultavasti maksamaan melkoisesti ylipainosta. Maailmalta on silti aina ihanaa palata kotiin. Mikään ei tunnu kotoisammalta kuin yöunet omassa sängyssä, oman kahvinkeittimen ääni ja pitkä suihku, jossa maailman hiekat voi puhdistaa harteilta.

Ulkomaille on päästävä tasaisin väliajoin. Nuorena aina tuntuu, että maailma on jossain muualla, kuin missä itse on. Matkailufilosofiani on kuitenkin se, että ulkomaille mennään, jotta oppii näkemään, mitä kotimaassa kuuluu arvostaa. Reissulta palatessa huomaa, mitkä asiat loppujen lopuksi merkitsevät itselle eniten.

Tämän matkan myötä opin muun muassa arvostamaan suomalaista liikennekulttuuria ja teiden viitoitusta. Italiassa tieviitoitukset löytyivät aina vasta kyseisestä risteyksestä. 140 kilometrin tuntivauhdissa pitää päättää, kääntyäkö vai jatkaako suoraan. Kun kaupunki viitoitetaan ensimmäisen kerran, etäisyyskilometrejä ei tietenkään lue kyltissä. Tämän jälkeen paikannimi löytyy pelkästään kartalta. Tienviitoista se katoaa täysin. Bolognasta saatetaan opastaa Italian rajalla sijaitsevaan kaupunkiin, mutta seuraavan paikan löytääkseen saa kiertää liikenneympyrän kolmesti. Aivan kuin Helsingistä opastettaisiin Vaalimaalle, mutta ei Porvooseen.

Turhaan ei sanota, että matkailu avartaa. Kun hiki on ollut viikon verran ominaistuoksuna, voi sanoa, että jopa kaatosadekin tuntuu yllättävän virkistävältä. Pieniä, harmittavia asioitakin voi oppia arvostamaan, kun ottaa niihin etäisyyttä. Suomessa vessapaperikin on paksumpaa.

Kirjoittaja on Uusimaan kesätoimittaja.

Written by:

Toimitus

Ota yhteyttä

Kommentit

Osallistu keskusteluun