Kadotettu menneisyys

Ruotsalainen kultamitalipurjehtija Max Salminen ei puhu suomea. Hänen isoisänsä muutti ”jostain Suomesta” Ruotsiin ja kahdessa sukupolvessa suomen kieli katosi perheestä. En ihmettele sitä, integroituminen tapahtuu yleensä tällaisella vauhdilla.

Sen sijaan kiinnitin huomion siihen, että Salminen ei tiennyt, mistä päin Suomea hänen isoisänsä oli kotoisin. On selvää, että nuoret ihmiset eivät yleensä ole kovinkaan kiinnostuneita sukunsa vaiheista. Silti minusta tuntuu, että Max Salmisen tietämättömyys isoisänsä elämänvaiheista on surullinen osoitus eräästä aikakauttamme vaivaavista ilmiöistä.

Hetkessä eläminen on kehittyneissä länsimaissamme nostettu lähes hyveeksi. Vanha sanonta Carpe diem, eli tartu päivään tai hetkeen, on saanut vääristyneen muodon. Kun vanhan sanonnan ydin oli se, että ei saa antaa päivien valua turhina pois, nykyajan elämänmuodossa tärkeintä on nopeus. Kaiken pitää tapahtua heti ja nyt.

Tietotekniikan kehittymisen myötä suuri osa sellaisista toiminnoista, jotka aikaisemmin veivät paljon aikaa, hoituvat salamannopeasti. Lisääntyvä nopeus synnyttää tarpeen vaatia vielä enemmän nopeutta, ja kohta nopea suoritus on kaikkein tärkeintä. Esimerkiksi nykyajan uutistarjonnassa tärkeintä vaikuttaa olevan nopeus eikä sisältö.

Muistan omien lasteni haluttomuuden tehdä suunnitelmia. Kun heiltä kysyi illan ohjelmasta, vastaus oli yleensä hyvin epämääräinen. Sitten kännykkäpuhelun jälkeen kaikki oli yhtäkkiä valmista ja vanhempien oletettiin lähtevän ajamaan heitä kaupunkiin.

Juuri kännyköiden myötä hetkessä eläminen on vahvistunut. Kuluttajat voivat saada tarjouksia puhelimiinsa, kun he kulkevat jonkin liikkeen ohi. Samoin voidaan paikantaa lähellä olevia ystäviä. Menneisyyden ja tulevaisuuden välisiä siteitä voi olla vaikea nähdä, kun kaikki tapahtuu niin nopeasti.

Muutama viikko sitten rupesin käymään läpi parikymmentä vuotta sitten kuolleen äitini papereita ja valokuvia. Luulen, että minulla on keskimääräistä paremmat tiedot sukuni vaiheista ja niistä ihmisistä, jotka kuuluivat äitini ystävyyspiiriin. Sisareni kanssa saimme myös aika pienistä lähtien olla mukana, kun vanhemmat kutsuivat ystäviään kylään, ja kuulimme kertomuksia menneiltä ajoilta.

Silti äitini papereissa oli paljon uutta ja paljon myös sellaista, josta olisi halunnut kysyä. Ei kuitenkaan enää ole ketään, joka vastaisi. Kirjeissä on kertomuksia, jotka vaatisivat lisäselvityksiä, valokuvissa tuntemattomia ihmisiä ja erikoisia tapahtumia. Kuvat omasta sotalapsuudestani vaatisivat selvennyksiä.

Nuoret ihmiset eivät ole kovin kiinnostuneita menneiden sukupolvien kohtaloista. Oma elämä on vasta alkamassa eikä oma kokemuspohja ole sellainen, että muiden ihmisten elämä tuntuisi mielenkiintoiselta. Silti on tärkeää, että ottaa selvää omista ”juuristaan”, ennen kuin se on liian myöhäistä.

Kuvittelen nimittäin, että ihminen jossain vaiheessa löytää tärkeyttä ei ainoastaan ammatillisista ja toiminnallisista ulottuvaisuuksistaan, vaan myös siitä, että hän on ollut lenkki menneestä tulevaisuuteen. Hän on ainutlaatuinen osa ihmiskunnan monimutkaista kehitystarinaa, hän vie eteenpäin oman sukunsa perintöä. Sen tunteminen ja tutkiminen on usein mielenkiintoista, joskus ehkä vähän hirvittävää, mutta varmasti tärkeää, jos haluamme ymmärtää miksi olemme täällä.

Kirjoittaja on Emäsalossa asuva toimittaja.

Written by:

Geo Stenius

Ota yhteyttä

Kommentit

Osallistu keskusteluun