Keinoja on, mutta rohkeutta puuttuu

Kolumnit
Kommentoi

Kun eurokriisi pari vuotta sitten alkoi, olimme kaikki neuvottomia. Tässä suhteessa ovat kriisin vuodet olleet tuotteliaita. Nyt ratkaisuehdotuksia löytyy joka lähtöön ja niistä keskustellaan vilkkaasti. Vasemmisto vaatii enemmän markkinoiden demokraattista säätelyä, oikeisto päinvastoin. Kansallismieliset haluavat hajottaa euron, liittovaltiohenkiset taas tiiviimpää yhteistyötä.

Enää puuttuu, että joku vihdoin tekisi jotain.

Ongelmana on, että kaikki oikeasti merkittävät toimenpiteet liikuttaisivat niin montaa palikkaa samanaikaisesti, ettei kukaan pysty ennakoimaan seurauksia. Siksi europoliitikot puuhaavat mieluummin kosmeettisten muutosten parissa ja yrittävät pelata aikaa. Ei uskalleta tehdä ratkaisevia siirtoja, vaikka kriisin pitkittymisen sosiaalinen hinta on karmea.

Silti olisimyös malleja, joita voimme ennakoida paremmin. 1930-luvun alussa Yhdysvalloissa siirryttiin kaksiportaiseen pankkijärjestelmään, jossa reaalitalouden kannalta tärkeät säästöpankit ja virtuaalitaloudessa operoivat kasinopankit erotettiin toisistaan. Porrastus esti muun muassa talletuksilla keinottelun ja tyynnytti rahamarkkinoiden tyrskyjä. Samantyyppisiä ratkaisuja otettiin käyttöön myös Euroopassa.

Kaksiportainen pankkijärjestelmä hillitsi sijoittamista, varsinkin toisten rahoilla. Pankit palasivat perustehtävänsä ääreen eli kanavoimaan säästöjä tosimaailman investointeihin. Tietenkin myös kaksiportainen pankkijärjestelmä voi ajautua kriisiin, mutta siinä yhteiskunnan toimivuuden kannalta olennaiset säästöt ja yritysten lainat voidaan turvata huomattavasti halvemmalla, kun virtuaalitappiot voidaan jättää pankkien tappioiksi.

Eipä ihme, että suuri raha ei koskaan innostunut kaksiportaisesta pankkijärjestelmästä ja taloussektorin voimakkaan painostuksen seurauksena se lopulta 1990-luvulla purettiin. Liike- ja sijoituspankit saivat jälleen luvan yhdistyä keskenään ja määritellä oman liiketoimintansa. Loppu onkin historiaa – toistuvien pankkikriisien historiaa.

Eurokriisissä ei ole kyse valtioiden taloudenhoitopulmista, vaan järjestelmävirheestä, joka tuottaa koko ajan tihenevää velkasidosten verkkoa. Se on ikävää ja pelottavaakin, mutta ei korjaamatonta.

Kuten Roosevelt muistutti virkaanastujaispuheessaan 1933, meillä on onni taistella vain ihmisten tekemiä ja ihmisen ratkaistavissa olevia ongelmia vastaan. Edelleen pellot kasvavat viljaa ja tehtaat tuottavat enemmän kuin ehdimme kuluttaa. Vain jakelussa on pientä rähmää.

toimitus

Kommentit

Osallistu keskusteluun

Emme ota kommentteja vastaan viikonloppuisin. Voit osallistua keskusteluun jättämällä kommenttisi maanantain klo 8.00 ja perjantain klo 16.00 välisenä aikana.