Yllytyshullun arkinen elämä

Arjen tarinoitsija. Miina Supisen novelleissa tavallisesta tulee hetkessä jotakin käsittämättömän outoa.

Ulla Mether

helsinki | ”Lapsella oli hampaat, joilla se kalusi rouvaa kaiket yöt.” Niin liioiteltua, niin totta. Miina Supisen novellit – kuten esikoisromaanikin – kertovat usein perhesuhteista, jotka ovat aivan tavallisia, ja juuri siksi niin itkettävän ja naurettavan absurdeja.

Supisen oma elämäkin on arkista ja tavallista. Hän syntyi vuonna 1976 Helsingissä. Isä oli toimittaja, äiti farmaseutti. Isosisko oli syntynyt kaksi vuotta aiemmin.

– Elimme kivaa, tavallista elämää, hän kuvaa.

Nyt Supisella itsellään on mies ja kaksi lasta, 2- ja 4-vuotiaat Natalia ja Kauko. Perhe asuu ”ihan tavallisessa” kolmiossa Helsingin Vallilassa. On pieni parveke ja viihtyisä sisäpiha.

– Sellaista arkista elämää, Supinen luonnehtii.

Hervottoman hauskoiksi ylistetyt ja Runeberg-ehdokkuudella palkitut novellit syntyvät keskellä tätä kaikkea tavallisuutta. Apatosauruksen maassa lapsen saa painottomaksi timanttinapista painamalla eikä kantaminen enää rasita selkää. Rakkaus saa alkunsa, kun suuhygienisti ei käytä puudutusta taiteilijan ikeniä sorkkiessaan ja rustiikkibongari kohtaa ostos-tv-sälään hautautuneen perheen – siis oikeasti hautautuneen.

Supisen esikoisteos Liha tottelee kuria (WSOY 2007) oli romaani, mutta sen Supinen kirjoittikin vielä raskaana ollessaan. Novellikokoelman parissa Supinen alkoi työskennellä noin vuosi ”Lihiksen” jälkeen, kun toinen lapsista oli sylivauva. Novellit syntyivät lastenhoidon ja muun elämän ohessa, onpa Supinen vetäytynyt hetkeksi kirjoittamaan myös punttisalille.

– Antakaa vartti, niin multa tulee tällaista, hän kuvaa.

Lyhyt muoto on Supiselle luonteva, kuin improvisaatiota.

– Ehkä tekstistä tulee vähän vapaammin hengittävä, kun se ei ole kuin insinöörin työpöydällä suunniteltu.

Mitä absurdien novellien kirjoittaja lataa dvd-soittimeen sohvapäivänä? Tietysti huonoja scifi-sarjoja.

– Stargate Atlantis on ehkä huonoin. Voiko sitä enää suositellakaan.

Erityisesti avaruusaiheisessa science fictionissa Supista viehättää se, että genressä maailma on aina jotain suurempaa ja ihmeellisempää.

– Pidän myös siitä, että tapahtumilla on kunnon selitys. Vaikka selitykseen kuuluisikin, että avaruusalukset lentää ja laserpyssyt laulaa.

Ihmisten pitäisiolla enemmän hiljaa.

Omissa tarinoissaan Supinen luottaa arjen havaintoihin.

– Maailma on täynnä kummallisuuksia.

Esimerkiksi eräällä Teneriffan matkalla vastaan osui akvaario, jonka kalat söivät turistien jalkojen kovettumia. Siis kalapedikyyri!

– Se on täysi illuusio, että ihmiset olisivat jotenkin järkeviä täällä.

Viimeksi sanottu on ehkä myös perimmäinen syy siihen, miksei Supinen ole ehdolla kevään eduskuntavaaleissa.

Ei pidä käsittää väärin. Supisesta on esimerkiksi todella huolestuttavaa, kuinka maailma hukkuu kakkaan ja suomalaiset jaetaan A- ja B-kansalaisiin. Hän toivoisi ihmisiltä lisää joustavuutta ja vähemmän itsekkyyttä.

– Joustamattomuus verhotaan usein sääntöjen noudattamisen kaapuun.

EU-politiikan käänteet ja Suomen lahjusskandaali ovat vieneet Supiselta lapsen uskon äänestämisellä vaikuttamiseen. Poliitikoksi häntä ei siis kannata houkutella.

– Voisinhan tässä ruveta mielipideautomaatiksi. Mutta mielestäni asiat ovat niin monimutkaisia, että pitäisi vähintään cum laude -tason kansantaloustiedot olla sanoakseen jotain.

– Vierastan sitä, että puhutaan, niin kuin tiedettäisiin asioista. Ihmisten pitäisi olla enemmän hiljaa.

Ehkä Supisen ”tavallisuus onkin juuri tätä: ajattelemista ennen puhumista ja tekemistä ennen ajattelemista. Ilman suureellisuutta ja turhaa asioilla elämöintiä.

Ainakin hän on vahvasti sitä mieltä, että unelmat saavutetaan tarttumalla toimeen.

Jotkut asiat ottavat enemmän kuin antavat.

– Esimerkiksi kirjailijana olen täysi keltanokka, aloittanut vasta aikuisiällä. Kuitenkin moni jää vain haaveilemaan jostain myyttisestä kirjailijuudesta. Maailmassa on paljon hankalia, mutta kiinnostavia asioita. Niihin on vain tartuttava.

– Se ei tarkoita, että olisin suuna päänä hössöttämässä joka paikassa.

Eikä se tarkoita kokemusten kuorruttamista kermavaahdolla. Esimerkiksi laskuvarjohyppäämisestä Supiselle jäi muistoksi lentopelko.

– Jotkut asiat ottavat enemmän kuin antavat, sanoo Supinen.

Hyppykurssille Supinen meni ikävystyttyään Hesarin kesätoimittajana.

– Olen yllytyshullu. Olen näitä ihmisiä, että ”miksi kiipesit vuorelle? No kun se oli siinä”, Supinen kertoo.

Written by:

Ulla Mether

Ota yhteyttä

Kommentit

Osallistu keskusteluun