Eva-Stina Byggmästar ja kolme kysymystä

PORVOO | Runeberg-palkintoehdokasta Eva-Stina Byggmästaria ei nähty Porvoossa Runeberg-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa. Hän ei ollut juuri matkustanut Sveitsiin, kuten Olli Jalonen, hän ei ollut juuttunut lumeen matkalla Porvooseen, kuten Tommi Melender ja Antti Nylén. Kirjailija Eva-Stina Byggmästar ei tullut paikalle, koska hän ei harrasta julkisia esiintymisiä.

Hän kyllä harkitsi asiaa. Päivän. Sitten hän soitti pahoitellen, ettei tule paikalle.

Uusimaalla on tapana esitellä kaikki Runeberg-ehdokkaat. Kun ryhdyin järjestämään ehdokashaastattelua Byggmästarin kanssa, törmäsin taas seinään. Hän kertoi, että oli tehnyt periaatepäätöksen, ettei anna haastatteluja, sillä hän kaipaa työrauhaa. Hän kyllä lupautui jälleen harkitsemaan asiaa. Ja hän harkitsi. Päivän. Sitten hän ilmoitti, että pysyy päätöksessään. Hän kertoi, että häntä ahdistaa puhua itsestään, eikä hän halua minkäänlaista huomiota omaan persoonaansa. Teoksen pitää puhua omasta puolestaan.

Ylipäätään Byggmästar tuntuu suhtautuvan hyvin kriittisesti kirjallisuuskilpailuihin.

– Taiteessa ei voi kilpailla, hän totesi puhelimessa.

Runeberg-palkinnon sihteerinä ja kulttuuritoimittajana minua tietysti harmittaa. Yleensä kirjailijat pitävät haastatteluja ja julkisuutta osana kirjailijuutta, pakollisena pahana. Jotkut jopa nauttivat siitä. Kirjailijoiden, kuten muidenkin taiteilijoiden kuuluu kestää, haluta julkisuutta. Harmistukseni keskellä en voi kuitenkaan olla kunnioittamatta Byggmästarin ehdotonta linjaa. Itseään joka tuutissa tyrkyttäviä julkisuuden henkilöitä tuntuu riittävän tässäkin maassa ja tämän päivän media- ja huomiokiimassa Byggmästarin linja tuntuu suorastaan raikkaalta.

Kompromissina Byggmästar ehdottaa, että hän voisi vastata pariin kolmeen ydinkysymykseen sähköpostitse. Vain kolme kysymystä. Kuin kolme toivomusta hyvältä haltijalta. Ne on mietittävä tarkkaan. Laadin mahdollisimman laajoja kysymyksiä ja odotan jännittyneenä vastausta. Se tulee parin päivän päästä kiitoksien kera, että hän on saanut vastata kysymyksiin kirjallisesti.

– Näin tämä on paljon helpompaa minulle.

Jos tässä vaiheessa Eva-Stina Byggmästarista on muodostunut kuva ihmisenä, jolla on vahvat mielipiteet ja hän pitää niistä kiinni, niin hänen sähköpostinsa ei ainakaan vähennä tätä mielikuvaa.

Olen kysynyt häneltä, miten hänen Ruotsissa asumansa vuodet ovat vaikuttaneet häneen kirjailijana ja pyydän häntä vertailemaan kirjallisuusilmapiiriä Suomessa ja Ruotsissa.

– Koen, etten uskalla sanoa tällä hetkellä, mitä pidän Ruotsista, ruotsin kielestä tai ruotsalaisesta kulttuurista, koska kieliriita, joka on meneillään Suomessa, saa minut suoranaisesti pahoinvointiseksi ja yksinkertaisesti uhkaa olemassaoloani ja työuraani, Byggmästar kirjoittaa.

Etenkin hän on sydämistynyt pääministeri Mari Kiviniemelle. Kiviniemi on sekoittanut useampaan otteeseen Suomen ruotsinkielisten maailmaa lausunnoillaan. Hän ajoi kuntaministerinä vahvasti Keski-Pohjanmaata Oulun aluehallintoon, vaikka selvitystyöryhmä katsoi, että ruotsinkielisten oikeudet turvattaisiin parhaiten, jos Keski-Pohjanmaa liitettäisiin Vaasan aluehallintoon. Tuorein vääntö on ollut ”pakkoruotsista” ja pääministerinä Mari Kiviniemi on ehdottanut, että Itä-Suomessa voitaisiin kokeilla kouluissa venäjän sijasta ruotsia toisena kielenä.

– Olen ollut ylpeä minun kotimaastani Suomesta, jossa minun juureni ovat olleet vähintään 300 vuotta ja suvustani löytyy niin pientalollisia, työläisiä kuin piikoja ja renkejä. Olen ollut ylpeä minun äidinisästäni, joka oli pientalollinen Uudestakaarlepyystä ja isänisästäni, joka oli työläinen Luodosta. Molemmat pohjalaiset olivat mukana talvisodassa ja jatkosodassa ja vaaransivat henkensä, jotta me kaikki, suomen- ja ruotsinkieliset voisimme elää yhdessä vapaassa, demokraattisessa ja itsenäisessä Suomessa.

– Mutta nyt minulla ei ole enää mitään mielenkiintoa kutsua itseäni suomalaiseksi. Tunnen, etten minä suomenruotsalaisena ole enää toivottu Suomen kansalainen, sen ovat pääministeri Kiviniemi ja kumppanit tehneet erittäin selväksi! Sen takia olen jatkossa kosmopoliitti, maailmankansalainen, ilman juuria tai kansalaisuutta, en tunnusta mitään kansallisia tai kultturellisia rajoja ylipäätään.

Byggmästar kirjoittaa viestissään sellaisella palolla, että uskomattomatkin lausunnot kuulostavat täysin luonnollisilta, rationaalisilta ja päivän selviltä. Kuten se, kun hän vannoo, ettei enää ikinä kirjoita tai virallisesti puhu suomea tai ruotsia, vaan puhuu ja kirjoittaa vastedes vain maailmankieltä esperantoa.

– Suomi on olemassa minulle tästä eteenpäin vain mielikuvitusisänmaana, sisäänpäin lämpiävänä ja omaan napaansa tuijottavana satumaana, joka upposi, kun suuri mystinen karhu idästä tuli ja ahmaisi sen pienen maan karvoineen päivineen. Ja sen karhun nimi oli Putin.

Byggmästarin runoteoksessa Vagga liten vagabondissa matkataan aivan toisenlaiseen maailmaan, kauas poliittisista peleistä, kieliriidoista, haastattelua janoavista toimittajista. Vagga liten vagabond on runoteostrilogian päätösosa, aiemmat osat ovat Älvdrottningen ja Men hur små poeter finns det egentligen. Suomenkielisen on yllättävän helppo lähteä Byggmästarin runojen vietäväksi. Vaikka kaikkia sanoja ei ymmärtäisikään, välittyy runojen iloinen, leikkisä, aurinkoinen ja naiivi maailma lukijalle.

Byggmästar kertoo, että runojen kirjoittaminen on ollut hänelle helppoa.

– Minulla on ollut aina todella vahva tarve ilmaista itseäni, mutta kirjailijaksi päätyminen oli minulle suuri epäonnistuminen. Nuorena minun suunnitelmani oli tulla taidemaalariksi tai kuvanveistäjäksi, mutta vähitellen aloin kirjoittaa enemmän ja enemmän lyriikkaa ja sillä tiellä ollaan edelleen. Runojen kirjoittaminen on helppoa ja iloista leikkiä. Runot ovat melkeinpä kirjoittaneet itse itsensä, kun taas kaikki maalauksen ja kuvanveiston kanssa on ollut taistelua, raskasta ja haudanvakavaa, hän kertoo.

Byggmästar katsoo, että kirjallisuudella ja taiteella ylipäänsä on tärkeä tehtävä.

– Kirjallisuuden ja taiteen pitäisi olla demokratian, tasa-arvon ja ymmärtäväisyyden yleisinhimillinen väline ihmisten välillä. Kaikki taide käsittelee tietoa ja sitä tietoa tarvitsemme rakentaaksemme humaanista, suvaitsevaista, avointa ja rauhanomaista yhteiskuntaa. Taide auttaa meitä saamaan etäisyyttä itseemme ja saa meidät ymmärtämään itseämme ja toisiamme. Se ei aina ole ollut niin. Ennen taiteen ja kirjallisuuden tarkoitus oli ihannoida hallitsijaa, keisaria, sotaherroja. Kirjallisuus ja taide ovat muuttuneet saman aikaisesti kuin meidän yhteiskuntamme ja me yksilöinä olemme muuttuneet.

Written by:

Sari Orkomies

Ota yhteyttä

Kommentit

Osallistu keskusteluun