He

He odottavat. Auditoriollinen ysiluokkalaisia. Ei minua jännitä. Minunhan on vain tarkoitus kertoa kirjailijan työstä. Helppo tehtävä. Minähän olen kirjailija, tokihan minä omasta työstäni osaan kertoa. Ja heitä on siis auditoriollinen. Mitä jos ne eivät ole kiinnostuneita minusta, mitä jos ne hivelevät koko ajan älypuhelimia, mitä jos ne ottavat videokuvaa ja laittavat nettiin? Miten minä muka olisin kiinnostavampi kuin sosiaalinen media. Ei jännitä kuitenkaan, miksi jännittäisi.

Tuntuu vain siltä kuin olisi menossa mestattavaksi. Olisipa muuten helpottavaa, jos menisikin vain mestattavaksi. Silloin ei tarvitsisi sanoa mitään. Romaanin piti olla valmis, mutta se onkin pahasti kesken. Mitä minulla on sanottavaa, miten mitään kehtaan mennä sanomaan, kun oikeasti pitäisi kääntyä sisäänpäin ja kirjoittaa, ei suinkaan avautua ulospäin ja selostaa, siis selitellä. Selittelyä se on, kun vain puhuu silloin, kun pitäisi olla tekemässä.

Ei jännitä yhtään, jännittää helvetisti. Itse sain valita, puhunko kahdelle pienemmälle ryhmälle vai yhdelle isolle. Valitsin ison.

Niitä on satoja. Niillä on kaikilla kännykät auki. Niitä on niin paljon, että opettajat eivät pysty hallitsemaan, jos ne päättävät lyödä läskiksi. Minä tein valinnan, kyllä minä seison valintani takana nytkin.

Seison hymyilevän naamani takana isossa auditoriossa. Miltä se tuntuikaan, kun Tiinan häissä aloin lausua ulkomuistista itse kirjoittamaani runoa ja yhtäkkiä sanat katosivat. Ei ollut edes hikistä paperia, josta kurkistaa. Se miltään tuntunut. Tuntoaisti katosi, kaikki elimet halvaantuivat, ajatuksetkin, mutta nyt on toisin.

Minun huuleni liikkuvat, ääneni aaltoilee tilassa.

Olen ainoa, joka seisoo näin päin, nuo toiset istuvat kasvot minuun päin. Kauhean avoimet kasvot muuten. Jotenkin minua kiinnostavat juuri tuollaiset kasvot. Harppaan hymyn lävitse lähemmäksi. Muistan, miten huojentavaa onkaan elää ilman aikuisen kuorta.

***

Olen oivaltanut tämän ennenkin, viimeksi kaksi kuukautta sitten opettaessani käsikirjoittamista seiskaluokkalaisille. Silloin poika, joka ensin väitti, ettei osaa kirjoittaa, päästeli kynästään aivan huikeaa tajunnanvirtaa.

Kouluvierailujen aikana ja opettaessani olen ikään kuin vahingossa päässyt itsessäni haltioitumista aiheuttavaan kohtaan. Asian voi ilmaista myös arkisemmin: olen rentoutunut ja lakannut kontrolloimasta itseäni. Vapautuneet hetket, irtipäästämiset käsikirjoituksen äärellä ovat kirjailijan työn huippuhetkiä, mutta tavoitteena niitä ei voi pitää.

Minä en totisesti itse ollut nuorena suorituspaineista vapaa ja käsittämättömän rento. Miksi sitten nyt aikuisena ihannoin nimenomaan lapsuuden ja nuoruuden asennettani kirjoittamiseen? Ehkä siksi, että silloin en kuvitellut olevani millään alueella valmis. Olin alati muuttuva, ihanasti keskeneräinen.

Kun kaksitoistavuotiaana kirjoitin ehyen novellin kaikkitietävine kertojineen ja takaumineen, en iloinnut saavutuksestani. Iloitsin siitä, että olin saanut viettää kiehtovia hetkiä kirjoituspöydän ääressä. Iloitsin uudesta kirjoituslehtiöstä, käsialastani sen pinkeillä, vihreillä, keltaisilla ja turkooseilla sivuilla.

***

Me vilkuilemme kelloa. Aika kului liian nopeasti. En saanut viettää tarpeeksi aikaa tässä auditoriossa. Meillä kaikilla on samanlainen lepattava mieli, me katsomme kaikki samaan suuntaan.

Kirjoittaja on porvoolainen kirjailija.

Written by:

Maria Peura

Ota yhteyttä