Kun teksti haihduttaa todellisuuden savuna ilmaan

VAASA | Runoilija Ralf Andtbackan työhuone on vaikuttava. Seinää peittää kirjahylly, jonka joka jokainen lokero on täytetty tavaroilla, isoilla ja pienillä. On eri kokoisia maapalloja, kansallisnukkeja, vanhoja pulloja ja rasioita, koriste-esineitä, soittimia, simpukoita, kylpyankkoja, täytettyjä eläimiä.

– Tämä on salainen huone, Andtbacka sanoo ja sulkee oven, kun Vaasan Palosaaressa sijaitsevan vanhan Finlaysonin puuvillatehtaan käytävillä kuuluu lähestyviä askelia. Ovessa lukee: ”Wunderkammer”.

Wunderkammer on peruja Andtbackan vuonna 2008 valmistuneelle samannimiselle runoteokselle. Runokokoelman osana Andtbacka keräsi oman Wunderkammerin.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miten teksti toimii, kun lukija tulee vastaan.

Mutta vaikka neljän vuoden takainen runokokoelma on niin vahvasti ja konkreettisesti työhuoneessa läsnä, että se suorastaan vyöryy päälle, niin siitä emme ole tulleet Ralf Andtbackan kanssa keskustelemaan. Sillä hänen tuorein teoksensa, Magnetmemoarerna on yksi tämän vuoden Runeberg-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista.

Ralf Andtbacka on saanut iloita Runeberg-ehdokkuudestaan sekä kirjailijana että kustantajana. Andtbackan, Metha Skogin ja Catharina Gripenbergin pyörittämälle kaksi vuotta vanhalle pienelle Ellips-kustantamolle Runeberg-ehdokkuus on ensimmäinen tunnustus.

– Merkitsee todella paljon, että yksi meidän kirjoistamme on ehdokkaana. Se antaa meille aseman, statusta. Se on mainos.

Henkilökohtaisesti Runeberg-ehdokkuus oli Andtbackalle yllätys, vaikka hänen teoksensa on ollut ehdolla aiemminkin: Café Sjöjungfrun oli ehdokkaana vuonna 1999.

– Se oli kauhea yllätys, shokki. Sen takia, että tämä kirja on aika outo. Hybridi, ei suoraviivainen runokirja. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten teksti toimii, kun lukija tulee vastaan. Vai etkö olekin samaa mieltä siitä, että se on outo?

Andtbackan kysymykseen ei voi vastata muuten kuin myötäillen nyökytellä päätä. Magnetmemoarerna on hybriditeos: siinä sekoittuu essee ja runo. Andtbacka leikittelee sanoilla, kääntää todellisuuden ja kirjoitetun päälaelleen ja vielä kerran ympäri. Andtbacka hämmentää lukijaansa ajatuspoluillaan, ja on pakko pysähtyä pohtimaan, ennen kuin ajatusmaailman voi sisäistää ja jatkaa seuraavaan. Tässä esimerkki: ”Kun antaa jonkun todellisen muuttua tekstiksi, ei se koskaan enää voi tulla todelliseksi. Tämä ajatus edellyttää sitä, että todellinen ja fiktiivinen ovat eri paikkoja.”

En tavoittele helppojen teosten kirjoittamista, minä vain kirjoitan. Tiedän kuuluvani marginaaliin, minun ei tarvitse flirttailla massojen kanssa.

– Kun käyttää materiaalia – eli sanoja – se muuttuu muistoksi. Teksti elää omaa elämäänsä ja muisto saattaa olla aivan toisenlainen, Andtbacka selvittää. Magnetmemoarerna-teoksesta ei voi olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä siihen, että yksi runoilijan pääaineista Åbo Akademissa oli filosofia.

Jos Andtbacka ei kirjoita helppoja teoksia niin myös juttutuokio hänen kanssaan pistää pään raksuttamaan erilaisia reittejä pitkin kuin mihin on tottunut.

– En tavoittele helppojen teosten kirjoittamista, minä vain kirjoitan. Tiedän kuuluvani marginaaliin, minun ei tarvitse flirttailla massojen kanssa, hän toteaa.

Kirja nimi Magnetmemoarerna – Magneettimuistelmat ei sinällään tarkoita mitään.

– Elämässä on mukana jännittävä voima. Samoin kielessä on voima. Me käytämme kieltä ja kieli käyttää meitä, Andtbacka pohtii muistojen magneettisuutta.

Essee/runoteoksen idea lähti liikkeelle siitä, kun Ralf Andtbacka oli kokoamassa uutta runoteosta, joka kuitenkin päätyi umpikujaan.

– Kirjoitin Magnetmemoarerna runoja ja minulla oli jo 20-30 runoa koossa, kun lopetin. Mietin mitä teen niillä, Andtbacka kertoo.

Samaan aikaan Andtbackalla oli menossa kaakeliuuniremontti ja Andtbacka päätti kääriä runot ja kertomuksen kaakeliuunin rakentamisesta samaan pakettiin.

– Kaakeliuunin rakentamisessa ja runoudessa on samankaltaisuutta. Runoudessa vain rakennusmateriaalina käyttää sanoja. Myös kieli on materiaa ja sitä materiaa käytän, kun kirjoitan runoja, Andtbacka kuvaa.

Minulle kirjoittaminen on elintärkeää. Jos se otettaisiin pois, olisi kaikki merkityksetöntä. Se on varoventtiili.

Sanojen lisäksi Andtbackalle tärkeitä ovat tunnelma ja rytmi.

Vahvoja vaikutteita Andtbacka on saanut yhdysvaltalaiselta nykyrunoilijalta John Ashberyltä.

– Hän kirjoittaa mitä vain. Hän on osoittanut, että kun on oikea äänensävy, voi kirjoittaa mitä vain. Kaikki vain riippuu siitä, miten sitä äänensävyä käytät.

Ellipsin toimistohuoneen – johon olemme vanhalla puuvillatehtaalla siirtyneet Andtbackan työhuoneesta – täyttää hetken hiljaisuus. Olen kysynyt Andtbackalta, miksi hän kirjoittaa.

– Tuo on hyvä kysymys, Andtbacka toteaa ja jää pohtimaan vastausta.

– Se on se, mitä jää jäljelle. Elämä itsessään on aika pitkä, tylsä, epäkiinnostava, materialistista ja pragmaattista, jossa mietitään sellaisia asioita kuten että selviääkö meidän taloutemme. On vapauttavaa olla runoilija. Minulle kirjoittaminen on elintärkeää. Jos se otettaisiin pois, olisi kaikki merkityksetöntä. Se on varoventtiili.