Yle Puhe

Olin Yleisradion palveluksessa melkein neljäkymmentä vuotta. Muistan sen päivän, kun minut vakinaistettiin ulkomaantoimittajaksi. Sanoin itsekseni, että parempaa työtä ei voi olla. Se oli minulle juuri sopiva ja päätin, että ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen en valittaisi.

Olinkin valittamatta melkein kaksikymmentä vuotta. Mutta yhteiskunta muuttui, ja sen mukana journalistiikkakin. Ihmisten onnea ruvettiin yhä enemmän mittaamaan rahassa. Vanhan ajan journalistiikka, joka hieman muistutti kansakoulunopettajan työtä, poistui vähitellen muodista. Kun aikaisemmin median päätarkoituksena oli yleensä ollut jonkin ajatussuuntauksen edistäminen, nousi rahan ansaitseminen henkisten päämäärien tilalle. Tärkeämmäksi tuli suurien yleisömassojen tavoittaminen. Samalla kustannuksia piti vähentää, jotta tuottoprosentit nousisivat uuden ajan vaatimalle tasolle.

Journalistiikka muuttui siis kaupallisten paineiden takia yleisöä kosiskelevammaksi. Siinä oli hyvätkin puolensa. Toimittajat tekivät juttunsa ymmärrettävämmiksi ja houkuttelevammiksi. Samalla mediakentältä kuitenkin katosi paljon analyyttistä journalistiikkaa, jota pidettiin liian vaikeaselkoisena ja epäkiinnostavana.

Erikoista tässä kehityksessä on ollut se, että myös sellaiset median toimijat, jotka eivät suoranaisesti ole riippuvaisia voittoprosenteista, ovat seuranneet kaupallisen median jalanjälkiä. Tarkoitan esimerkiksi Yleisradiota. Tavallaan yhteiskuntaa leimaa ilmiö, jota voisi kutsua journalistiseksi osmoosiksi. Osmoosihan on kemiallinen prosessi, jossa läpäisevän kalvon erottamat erivahvuiset liuokset tasoittuvat samanvahvuisiksi.

Journalistiikkaan sovellettuna se tarkoittaa sitä, että Yle rupeaa tekemään samanlaisia ohjelmia kuin MTV3, vaikka Yleen ei kohdistu samanlaisia taloudellisia paineita. Yle on tietysti poliittisesti riippuvainen tietynkokoisesta yleisöstä, mutta voi helposti väittää, että journalistinen osmoosi on mennyt liian pitkälle.

Otan tähän yhden otsikon mukaisen esimerkin. Yle Puhe on pitkään ollut uskollinen ja jatkuva ystäväni. Se on tarjonnut kulttuuria, politiikka, sivistystä ja ”sellaisia sisältöjä, jotka ravitsevat aivoja, mieltä ja sydäntä”, lainatakseni Yle Puheen muuttamista arvostelevaa kiertokirjettä. Vuodenvaihteesta lähtien Yle Puheen profiili on näet muuttunut radikaalisti sinne siirrettyjen urheilulähetysten ja muiden ”ruuhkavuotisia, 30–45-vuotiaita aikuisia” kosiskelevien ohjelmien myötä.

Arvostelijoille vastataan tylysti, että ainahan voi vaihtaa kanavaa. Kun hyvää vaihtoehtoa ei ole olemassa, seuraa luultavasti se, ettei radiota kuunnella lainkaan. Se sukupolvi, joka on tottunut kuuntelemaan radiota, jää ilman palvelua. Ja se nuorempi sukupolvi taas, joka voisi ottaa syvällisemmän radiokuuntelun omakseen, ei koskaan löydä itselleen radiokotia.

Kun arvostelee, on yleensä hauskaa löytää syyllisiä. Pidättäydyn tällä kertaa siitä huvista. Sen sijaan voin huomauttaa, että ”läntinen” maailma koki valtavan muodonmuutoksen noin neljä vuosikymmentä toisen maailmansodan jälkeen. Tekninen kehitys mahdollisti aivan uuden finanssikäytännön, ja kun lisäksi hieman hillitsevänä voimana ollut ”reaalisosialistinen” järjestelmä kaatui, poliittinen kenttä oli avoin ”ideologioiden kuolemalle”. Sosialismi vaihtoehtona katosi. Saimme uuden maailman ja ajattelutavan ja se heijastuu kaikkeen, myös median pelisääntöihin.

Uusi järjestelmä toi rahaa ja rikkautta, mutta ei välttämättä hyviä arvoja, solidaarisuutta ja tasa-arvoa. Yle Puhe muistutti sitä Yleä, josta pidin joskus neljäkymmentä vuotta sitten. Uudesta järjestelmästä en pidä, ja toivoisin, että Ylen johdossa olisi ollut siinä määrin siihen kriittisesti suhtautuneita päättäjiä, että tärkeän sijan itselleen vallannut radiokanava olisi voinut jatkaa hyvää linjaansa.

Kirjoittaja on Emäsalossa asuva toimittaja.