Kristillisyys ei sovi äideille

Luterilainen kirkko keskustelee jälleen naispappeudesta, niin kuin se on tehnyt koko aikuisikäni. Naispaimenet hyväksyvä valtavirta nojaa tasa-arvoon, kun taas vastustajien viimeinen puolustus vetoaa uskonvapauteen.

Itse epäilen, että tämä tuskallinen kiista saattaa olla vain alkusoittoa paljon laajemmalle pohdinnalle naisten hengellisestä toimijuudesta. Jos olen oikeassa, tiedossa on vääntöä vielä vuosikymmeniksi eteenpäin.

Karu tosiasia on, että kristillisellä perinteellä on hyvin vähän sanottavaa äideille. Teologiset areenat ovat olleet avoimia vain harvoille naisille, nämäkin useimmiten naimattomuuteen sitoutuneita nunnia. Tunnetuin kristillinen äitihahmo on hänkin neitsyt.

Uusi Testamentti kertoo sinkkumiesten porukasta, joka kiertelee maaseutua ja aterioi toisten pöydissä. Kirjasta puuttuvat kuvaukset kiireen, epävarmuuden, sotkun ja lasten naurun täyttämästä arjesta, jota naisten enemmistö elää vuosituhannesta toiseen. Helppohan sitä on saarnata maallisten seikkojen toisarvoisuudesta, kun ei itse perusta perhettä ja joudu työskentelemään sen jokapäiväisen leivän eteen.

Ensimmäisinä vuosisatoina ei äitien sivuuttamisesta ollut haittaa, sillä nämä olivat joka tapauksessa liian kiireisiä teologisiin pohdintoihin. Kouluttamattomalle väestölle riittivät normirukoukset ja kirkon auktoriteetti.

Sitten tulivat pesukone, tiskikone ja imuri. Tuli päiväkoti ja peruskoulu. Edelleen naiset toki synnyttivät, kasvattivat ja ruokkivat, mutta enää se ei vienyt koko valveillaoloaikaa. Nykyään ei naisten sivistyskään ole muutaman nunnan varassa, vaan jokainen Suomen kotiäiti on käynyt kouluja lähes puolet elämästään.

Näitä naisia ei vakuuteta oppimattomalle kansalle varatulla talonpoikaishengellisyydellä. Jos kristikunta haluaa pitää heistä kiinni, olisi tarjolla oltava myös sellaista teologiaa ja sellaisia samaistumiskohteita, jotka puhuttelevat äitien lihallista ja touhukasta arkea.

Toistaiseksi ei hyvältä näytä. Suurin osa kristillisistä klassikoista on peräisin yläluokkaisten munkkien kynästä ja perustuvat kokemuksiin luostarien ja erämaiden yksinäisyydessä. Kyllä koliikkivauvan äiti mahtaa ihmetellä varoitusta, jonka mukaan liika nukkuminen johtaa ”hengen laiskuuteen”. Tai miten stressiään suklaalla lääkitsevä yksinhuoltaja mahtaa ymmärtää paasto-ohjeen, jossa vihanneksetkin luokitellaan ”mässäilyksi”?

Muuten: tutkimusten mukaan lapsen hengellisen kehityksen keskeisin vaikuttaja on äiti. Kun siis kirkko menettää äidit, se lakkaa olemasta.

Kirjoittaja on kansanedustaja (vas.) ja sosiologi.