Aamun taisto

No, niin. Nyt pitää pikkuhiljaa jo laittaa vaatteet päälle ja lähteä aamupäivähoitoon.

Tytön makuuhuoneesta ei kuulu mitään. Menen sängyn viereen ja laitan vaatteet sängylle jalkopäähän. Tälle päivälle on valittu jälleen kerran pinkit sukat, pinkit housut ja pinkki paita.

– Äääää-ää! kuuluu peiton alta.

Okei, tämä aamu ei selvästikään suju yhtä jouhevasti kuin eilinen. Tänään ei taideta lauleskella Antti Tuiskun kappaletta ”Sydän tietää, mitä sydän haluaa” ja pueta vaatteita nopsaan päälle, pistetä kerros prinsessakaulakoruja roikkumaan ja laiteta itse jotain hienoa kampausta hiuksiin. Nykyään se on joku sekainen pikku ponihäntä otsalle niin, että sidotut hiukset ovat koko ajan silmien päällä.

Päätän olla noteeraamatta vastahankaista yninää ja menen hoputtelemaan esikoista aamutoimiin. Esikoisen pukeminen onneksi etenee verkkaisesti mutta varmasti legojen ja magneettiosien valtaamalla lattialla.

– Äiti, onko yöllä tullut lisää lunta? Minä voin auttaa sitten lumitöissä, kun tullaan kotiin illalla, kahdeksanvuotias miehenalku lupaa vetäessään päänsä yli Star Wars -aiheista lempipaitaansa.

– En tiedä, kannattaa mennä katsomaan ikkunasta, kun vaatteet ovat päällä.

– Hyvä on, äiti! vastaa poika ja juoksee saman tien ikkunan ääreen.

– Jee, on satanut lunta! Onkohan naapurin setä jo ehtinyt aurata koulun pihalla kinoksia isommaksi?

Tytön huoneesta lentää pinkki vaatekasa ovesta ulos. Vilkaisen kelloa. Kymmenen minuutin päästä olisi oltava autossa menossa jo.

Otan vaatemytyn mukaani tytön huoneeseen. Peiton alta tuijottavat vastaan tummat tuliset silmät.

– Nyt on puettava. Kello on jo paljon.

– Miksi en saa laitta sitä pinkkiä juhlamekkoa?

– Nyt on niin, että eilen illalla sovittiin päällepantavat yhdessä. Ja juhlamekko on sen vuoksi juhlamekko, että sitä pidetään ainoastaan harvoina juhlapäivinä.

– Eskarissa ainakin on yksi tyttö, joka saa laittaa hienoja mekkoja ihan milloin vaan kouluun.

– Nämä vaatteet sovittiin eilen ja sillä selvä. Vien autoon reput ja omat kassini. Otso on jo lähdössä myös. Pue nopeasti ja ole valmis, kun tulen uudestaan sisälle.

Tyttö ei vastaa mitään. Tuijottelee pippurisilmillään vaan kädet puuskassa edelleenkin prinsessapeiton alla sängyllään.

Alan tuntea, kuinka kiire ja tytön oikuttelu alkaa venyttää hermoja. Lasken mielessäni kymmeneen.

– Joko mennään? Ai, onks Senja taas tuhmana? Viereeni pomppii iloisena esikoinen katselemaan äidin ja tyttären hiljaista tuijottelukisaa.

– Joo, on. Mennään yhdessä käymään autolla. Jos Senja ei ole pukenut päälle siihen mennessä, kun äiti tulee uudestaan sisälle, saa mennä yöpuvussa hoitoon. Puhun pojalle kovemmalla äänellä, että pippuriprinsessakin ymmärtää vihjeen.

Hetken päästä tulen ulkoa. Ovella on vastassa tyttö täysissä ulkovarusteissaan. Kävelee sanaakaan pukahtamatta autoon.

Huokaisen ja katson kelloa. Tänään oppilaat pääsevät jälleen kuittailemaan. Olen ainakin viisi minuuttia myöhässä töistä. Ja toivottavasti päällysvaatteiden alla on tylleröllä muutakin kuin alushousut.

PIA SÄÄSKI

Kirjoittaja on askolalainen opettaja ja kunnanvaltuutettu (vas.).