Selvänäkijöitä

Ensimmäinen konsultaatio tapahtui puhelimitse. Olin kahdeksantoista. Mies sanoi, että olen kynään fiksoitunut. Olisi muitakin tapoja toteuttaa luovuutta.

Pidin häntä huonona selvänäkijänä.

Toinen konsultaatio tapahtui kirjeitse. Posti toi laajan raportin koskien mennyttä ja tulevaa elämääni. Taisin olla yhdeksäntoista. Kirjeessä luki, että keuhkot ovat heikko kohtani ja eikö minun kannattaisi hakea lääkikseen, kun minulla oli sen verran hyvä todistus. Sain myös tietää, että siinä kolmenkympin tienoilla muuttuisin ihmisenä. Minusta tulisi aivan kuin toinen ihminen.

Kolmannella kerralla minulle paljastettiin, että olin toiminut teatteriohjaajana Venetsiassa 1600-luvulla.

Neljännellä kerralla minusta oli tullut äiti ja yksinhuoltaja. Silloin kuljettiin alas palatsin portaita valkoisissa vaatteissa. Selvänäkijä oli itsekin tässä näyssä mukana. Kun kysyin, löytäisinkö Teatterikorkeakoulusta miehen, hän sulki silmänsä ja huokaili: - Voimakkaita suhteita, voimakkaita suhteita.

En ollut oikein tyytyväinen. Miksi monikko?

Viidennellä kerralla olin jo löytänyt elämäni miehen, tosin en Teatterikorkeakoulusta, ja minulla oli lukuisia täsmäkysymyksiä liittyen uusperheproblematiikkaan ja työhön. Mies kertoi, että olin 1900-luvulla elänyt monta lyhyttä elämää. Kaikki elämät olivat päättyneet väkivaltaisesti, viimeisin Yhdysvalloissa hippiyhteisössä asuessani. Ikävä kyllä olin tullut ammutuksi.

– Kuka minut ampui? tivasin, kun mies tuntui väistelevän asiaa.

– No, siellä oli niitä revolverin heiluttelijoita. Se tappaja oli tämä nykyinen miehesi.

Ei muuta kuin eteenpäin, kuudenteen kertaan.

Joukko henkiolentoja puhui naisen kautta. Ei se ollutkaan totta, mitä viides selvänäkijä oli sanonut. En minä mitään lyhyitä elämiä ollut elänyt. Olin viime vuosisadat viettänyt avaruusenergioissa, nyt pitkästä aikaa maan päälle inkarnoituneena. Siksi minun oli ollut vaikea asettua ruumiiseeni. Siitä johtuivat myös monet fyysiset hankaluudet ja nuoruuden itsetuhoisuus.

– Kun istut kirjoittamaan, pääset omaan energiaasi, siihen avaruusenergiaan. Energiakenttäsi laajenee talon kokoiseksi. Huimaako sinua usein?

– Kyllä, kirjoittaessa usein huimaa.

– Se on merkki siitä, että olet omassa energiassasi.

Henget sanoivat naisen suulla, että minun tuli ottaa yhä enemmän tilaa kirjoittamiselle. Se on aivan totta. Miten ne saattoivatkin tietää?

Nyt kun tiedän tämän, minun ei tarvitse enää kääntyä selvänäkijän puoleen.

Mutta mitä sanon koirakommunikoijalle, joka antoi käyntikorttinsa kadulla? Koirani haukku kertoi tarpeesta päästä laulutunneille tai kuoroon. Miksi tukahdutan koiraani? Oliko arvojärjestys välillämme väärä edesmenneessä susilaumassa? Taidan sittenkin varata ajan seitsemännelle. Niin, seitsemännelle. Sehän on jumalainen luku. Voi, sydän alkaa pompottaa.

MARIA PEURAKirjoittaja on porvoolainen kirjailija.

Written by:

Toimitus

Ota yhteyttä