Kulttuuri

Markku Envallille tuli mieleen

Markku Envall mainitsee "täydellisen matkan harhan". Yllä on sama taivas, matkustipa minne tahansa. Jos voisi lähteä ilman itseään, jättää itsensä kotiin, tuo kuvitelma voisi ehkä toteutuakin. Tämän hän tietää asuttuaan perheensä kanssa Englannissa, Ranskassa ja Italiassa. Pitkä oleskelu ulkomailla oli aikanaan molempien haave, joskin vaimo oli asiassa aloitteellisempi. Oma kirjoittaminen ei näistä reissuista juurikaan rikastunut.

Outi Paappanen

HELSINKI | Munkkiniemen Torpanranta on ennen lounasaikaa hiljainen. Kesällä terassi on täynnä turisteja, mutta talvella sitä peittää lumikerros, jossa ei näy jalanjälkiä.

Kirjailija Markku Envall kävelee mielellään Laajalahden rannoilla. Täällä hän on nähnyt harmaahaikaroitakin ja epäilee olevansa yksi niistä harvoista, jotka ylipäätään ovat nähneet niiden kahlailevan rantakaislikossa.

Envall oli jo lapsena enemmän sisäänpäin kääntynyt tarkkailija kuin osallistuja. Vaikka ei tällä välttämättä mitään tekemistä harmaahaikaroiden kanssa ole.

Tarkkailu, tai oikeammin havainnointi, on hänestä temperamenttikysymys – ei niinkään tietoinen metodi. Hänelle maailma on elokuvallinen kokemus. Suurin kohteliaisuus tuli kerran kollegan suusta: ”Jos minulla olisi sinun havainnointikykysi, kirjoittaisin romaanin Esson baarista”.

Lapsena Markku Envall nukkui kirja tyynyn alla ja omaksui lukemisharrastuksen äitinsä esimerkistä, vaikka ajan henki suosi 50-luvulla enemmän liikunnallisia harrastuksia.

14-vuotiaana hän tutustui runoihin, muun muassa Uuno Kailaan. Markku Envallilla on niinkin epätrendikäs harrastus kuin runojen ulkoa opettelu. Yhden kirjansivun mittaisen runon voi hänen mukaansa oppia ulkoa puolessa tunnissa, kun painaa sen mieleensä säe kerrallaan. Bussia odotellessaan voi sitten ajankuluksi lueskella pään sisäistä runokokoelmaa.

– Tämä on niitä asioita, joissa hyötyä ei kysytä. Elämä olisi kuivaa, jos se perustuisi pelkkään hyötyajatteluun.

Mutta runojen analysoinnissa ulkoa osaaminen on kuitenkin oleellista. Runo on tunnettava etuperin ja takaperin, sen osia on voitava punnita yksin ja yhdessä ja suhteuttaa toisiinsa vapaasti, ilman painetun tekstin rajoituksia.

Analyyseistä rakentuu myös Envallin Runeberg-ehdokkaana oleva esseekokoelma Toinen jalka maassa.

– Niissä ainut koskaan hankkimani koulutus – kirjallisuuden tutkija – tulee läpi kuin aave.

Kirjallisuuden tutkiminen ja tekeminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Ei voi olla samaan aikaan tutkija ja tekijä. Tutkiminen on teoreettista. Kirjoittamiselle se on pikemminkin este kuin etu. Luova kirjoittaminen ei lähde tietoisesta mielestä.

Mitä kirjoittaessa sitten tapahtuu?

– Tulee mieleen.

Mutta mitä ja mistä, se on arvoitus kirjoittajallekin. Envall on tosin spekuloinut aihetta 50 sivun verran kirjassaan Miten kirjoitan aforismeja (2011).

Kirjoittamisen tapoja on kaksi – tutkiva ja itsekeskeinen. Ainoan romaaninsa (Jäät lähtevät, 2004) Envall sanoo kirjoittaneensa juuri jälkimmäisellä tyylillä – kuvaamalla omaan elämänkokemukseensa nojaten itsensä kaltaista ihmistä ilman alustavaa tutkimustyötä.

Kirjailija ei voi vastata sen enempää kysymykseen, miksi hän on teoksensa kirjoittanut kuin kenelle hän on sen kirjoittanut. Kirjailija kirjoittaa, koska hänen täytyy. Kirjailija kirjoittaa heille, jotka yrittävät löytää totuutta.

Pohjolassa kirjoittaminen yhdistyy vuoden kiertoon. Valo saa kirjoittamaan, pimeät kuukaudet voi rauhassa viettää lukemalla, korjata tekstejä, tarkkailla.

– Olen kevään palvoja. Siksi minua jopa hieman kaihertaa, etten voi silloin vain kävellä luonnossa.

Kesäpäivinäkin aktiiviseen kirjoitustyöhön riittää pari tuntia. Kun lapset olivat pieniä, päivä rytmitettiin puolison kanssa kahden tunnin jaksoihin, jolloin toinen oli aina lasten kanssa muualla taaten toiselle kirjoitusrauhan. Se oli eräänlaista vaihtokauppaa.

Envall ja hänen kirjailijavaimonsa eivät lue toistensa käsikirjoituksia. Kumpikaan ei ole tuntenut tarvetta. Ei sille periaatteellista estettäkään kai olisi. Kumpikaan ei vain ole koskaan kysynyt.

Taiteilija- tai kirjailijaperhe toimii Envallin mielestä paremmin, kun perhe- ja työasiat pysyvät mahdollisimman erillään.

Markku Envallin ensilukija on kustannustoimittaja Samuli Knuuti. Ateljeelukijaa hänellä ei ole – siis sellaista ystäväkriitikkoa tai perheenjäsentä, jolle hän antaisi käsikirjoituksen luettavaksi ennen tätä.

– Etenkin uran alussa sellaista voi tuntea tarvitsevansa enemmän. Olen kuitenkin oppinut uskomaan itseeni. Eikä yhtään käsikirjoitustani ole koskaan palautettu.

Markku Envall debytoi kirjailijana 39-vuotiaana. Kesällä hän täyttää 69 vuotta. Puheet eläkeiän nostamisesta ja etenkin sen vastustaminen hieman huvittaa häntä. Taiteilija kun tekee työtään niin pitkään kuin pystyy.

Odottavan aika on pitkä. Ensimmäisen luonnoksen jättämisestä kirjan julkaisuun kuluu tavallisesti kahdesta kolmeen vuotta.

Tietokoneella on helppo pitää auki useita teoksia samaan aikaan. Kirjan kirjoittaminen on kuin pienoismallin kokoamista pala kerrallaan. Seuraava on jo valmis julkaistavaksi helmikuussa. Vastassa kulman takana on kokoelma fragmentteja – pitkiä aforismeja.

Teos on jälleen yksi askel lähemmäs totuutta heille, jotka siitä ovat kiinnostuneita.

Huomautus: Juttu perustuu yksinomaan Markku Envallin haastatteluun. Suurin osa esitetyistä ajatuksista on kirjailijan itsensä esittämiä, vaikka niitä ei olisikaan puettu sitaateiksi.

Tilaa uutiskirjeemme

Saat joka päivä klo 14 sähköpostiisi koosteen päivän kiinnostavimmista jutuista!

Tilaa tästä

Etusivulla nyt

Uusimmat: Kulttuuri

Luetuimmat paikalliset

Uusimmat

Luetuimmat