Kulttuuri

Kätilö syntyi Kuolleen miehen mökillä koetusta tunnelatauksesta

Katja Kettu toteaa, että hänen kohdalleen sattui jo koulussa hienoja opettajia, jotka kannustivat kirjoittamiseen ja tarinointiin. Tosin kerran pohjoisen vahva vaikenemisen perinne torppasi nuoren tytön aikeet. Ketun kolmas romaani käsittelee aihetta, josta häntä kiellettiin pitämästä esitelmää lukioaikana.

Inka Töyrylä

HELSINKI | Katja Kettu katselee merelle Eiran rannassa Helsingissä. Ei maisema ihan vedä vertoja jäämerelle, mutta tuo kuitenkin luonnon lähelle.

– Olen kulkenut paljon pohjoisessa. Tykkään jäämeren rannoista. Meri on niin hurja ja arvaamaton elementti, siellä varsinkin. Maisema on niin uskomattoman karu. Ei ole puita, ei mitään kiintopistettä. Valtavat vuoret ja valtava taivas, sitä tajuaa olevansa valtavan pieni. Se on vapauttavaa. Tuntuu, että jäämeren rannalla sielu kampautuu, Kettu juttelee.

Ensimmäisellä vaelluksellaan Kettu muistelee olleensa viisivuotiaana. Saman ikäisenä hän oppi kirjoittamaan.

Jäämeren rannalla sai alkunsa myös Ketun kolmas romaani Kätilö, jonka myötä Kettu päätyi Runeberg-palkintoehdokkaaksikin.

– Olimme vaeltamassa silloisen mieheni kanssa. Joku oli hukannut kartan – en minä – ja olimme hieman eksyksissä. Kirjassa kuvattu Kuolleen miehen mökki on oikeasti olemassa ja me eksyimme sinne. Oli kylmä ja kiipesimme ikkunasta sisään. Tuntui, kuin olisi tipahtanut sisälle historiaan, suoraan menneeseen maailmaan. Se oli hurja tunne.

– Aika oli pysähtynyt täysin. Pöydällä oli auki jäänyt päiväkirja. Teksti oli norjaa, en ymmärtänyt sitä. Tuli kuitenkin tunne, että elämä oli jonkun ihmisen kohdalta pysähtynyt. Tarina alkoi elää mielessäni niin vahvana, että rupesin naputtelemaan sitä heti, kun tulimme ihmisten ilmoille ja pääsin autossa läppärin ääreen. Edellinen romaaninikin oli vielä tuolloin kesken, Kettu kertoo.

Kettu arvelee, että ilman Kuolleen miehen mökin herättämää voimakasta tunnelatausta Kätilö olisi joutunut vielä odottamaan. Toki tarina oli takaraivossa muhinut pidempään, mutta aika ei ennen tätä ollut kypsä.

– Olin viljellyt mielessäni ajatusta Lapin sodasta ja lappilaisten suhteesta saksalaisiin. Olin myös halunnut jo pitkään kirjoittaa ehdottomasta rakkaudesta. Tarinan perusajatus liittyykin kaiken kauheuden keskellä elämän ainoaan ja suureen rakkauteen. Jos tuon miehen saan, niin toista en vaadi.

Pelkästä inspiraatiosta ei Kätilö kuitenkaan syntynyt. Romaani vaati lukemattomia tunteja kirjastoissa ja arkistoissa. Aikalisä oli otettava silloin, kun Kettu oli katsonut yhtä soittoa kahdeksan tuntia dokumentteja saksalaisten keskitysleireiltä. Pahuus musersi.

– Halusin kaiken olevan oikein. On niin helppo tarttua virheisiin varsinkin silloin, kun nuori nainen kirjoittaa sodasta, Kettu toteaa.

Kirjaa lukiessa välittyy vahva tunne siitä, että kerronta on vaatinut myös arkistojen tarjontaa läheisempää suhdetta aiheeseen.

– Olen kasvanut historian päällä. Lappihan poltettiin, mutta kuitenkin siellä on vielä saksalaisten vankileirien raunioita olemassa, lapsena niillä leikittiin. Pappani oli mukana Lapin sodassa ja häneltä kuulin sotajuttuja. Historia on aina kiinnostanut hirvittävästi.

Kettu kertoo saaneensa lukea isoäitinsä jatkosodan aikaisia kirjeitä ja vaikuttuneensa niistä syvästi.

– Isoäidilläni on aina ollut vahva ja kirkas mieli, se elämänvoima ja kirkkaus näkyy kirjeissäkin kaiken sen kauheuden keskellä. Hänellä on ollut koko elämänsä ajan mottona, että kynttä ketoon. Ikinä ei pidä luovuttaa. Hänen elämän uskalluksensa on ollut hirveän vahva.

Kettua kiinnostaa paitsi historia, myös ihmismieli.

– Mitkä ovat ne olosuhteet, jotka saavat ihmisen toimimaan tietyllä tavalla? Missä menee se raja, että ihminen muuttuu kulttuurin tuotteeksi? Kuinka paljon merkitsee moraalinen tai eettinen vastuu omista tekemisistä, ja missä vaiheessa ihminen menettää sen kontrollin, Kettu kyselee.

Taustatyö saa tarinan elämään niin, että kirjoittaessaan Kettu ei enää osaa pysytellä sivusta seuraajana, katsella tapahtumia ulkopuolisen silmin. Hän sukeltaa syvälle sisälle, päätyy vankileirille, kuulee äänet ja tuntee hajut. Ja tuntee luomansa hahmot.

– Välttelin pitkään esimerkiksi erästä melko rankkaa, kolttatyttö Mashasta kertovaa kohtausta. Kiertelin viikkokausia, en halunnut kirjoittaa. Ajattelin vain, että voi Masha, miten sulle käy. Halusin suojella häntä. Tarina kuitenkin vaati sen tietyn kohtauksen ja luvun, lopulta se oli pakko kirjoittaa.

– Minulla on tapana visualisoida kaikki mielessäni, näen tapahtumat elokuvamaisena. Välillä on otettava etäisyyttä, jotta tekstiin pystyy palaamaan. Kätilö on rankka kirja, mutta siinä on myös hyvyyttä ja rakkautta. Sitä on pakko olla. Se on auttanut ihmisiä selviytymään.

Tilaa uutiskirjeemme

Saat joka päivä klo 14 sähköpostiisi koosteen päivän kiinnostavimmista jutuista!

Tilaa tästä

Etusivulla nyt

Uusimmat: Kulttuuri

Luetuimmat paikalliset

Uusimmat

Luetuimmat