Pykeijan pappa

Kesälomalla tuli piipahdettua pohjoisessa. Hyvä reissu, säät suosivat. Kun Etelä-Suomessa oli ilmatieteen laitoksen termein tukalaa tai erittäin tukalaa hellettä, heilui mittari ylhäällä 12:n ja 20:n asteen hujakoilla. Juuri sopivasti tehdä matkaa autolla ja jalan.

Rukalla hotellin saunakaveriksi patikkaretken jälkeen sattui Lappia työkseen kiertävä puhelias mies. Löylyjen lomassa tuli puheeksi myös meikäläisen mielessä oleva matkareitti. Nyökyttelyä - kyllä, kyllä. Sevettijärven tie on oikein hyvässä kunnossa.

Ja siinä reittinne varrella on sitten se Pykeija.

Tuttu nimi, mutta eipä ollut käynyt mielessä kohdevaihtoehtoja miettiessä.

Saariselälle ja sitten Sevettijärven kautta Kirkkoniemeen ja sieltä kohti Tana Brota ja Utsjokea. Mutta hyvän matkaa ennen Tana Brota oikealle. Parikymmentä kilometriä ja vastaan tulee aivan toisenlainen maailma, Pykeijan kylä Varanginvuonon rannalla.

Kylästä oli ennättänyt kaivella perustietoja: suomalaisasutusta, ensimmäiset tulleet 1839 ja varsinainen invaasio Suomen Lapista hiukan myöhemmin. Nälkä oli ajanut ihmiset etsimään parempaa elämää Jäämeren rannalta.

Siistin kylän muutamilla kujilla oli nyt rauhallista kuljeskella ja miettiä, millaista elämä on mahtanut olla täällä 150 vuotta sitten, kun suomalaiset miehittivät muutaman norjalaisen asuttamaa kaistaletta.

Erityisen käynnistä teki piipahdus kylän vanhalla hautausmaalla. Siellä vanha pappa jutteli parin naisen kanssa. Ohi mentäessä ukko painotti pysymään polulla. Hautausmaalla kasvaa hyvin harvinaisia kasveja.

Siitä sukeutui rupattelutuokio. Pappa kuvaili, hyvällä suomella, miten nälkäpakolaiset vaelsivat yli tuntureiden, tiettömiä taipaleita, jalan, poroilla, hiihtäen kauniille, karulle lahdelle. Usein poro piti tappaa kesken matkan, jotta nälkä talttuisi.

Perillä ei ollut vastaanottokeskuksia eikä kotouttajia. Asumus kyhättiin turpeista. Puuta ei paljon ollut.

On se hätä Suomessa täytynyt olla kova, jotta tällaiseen. Miten ne ovat pärjänneet?

Silloin ei oltu vellihousuja, teräspappa tokaisi.

Kuvaili entistä elämää ja Adolf Hitlerin käyntiä ja sitä, miten Aatu oli luvannut Pykeijaan tien. Ei tullut. Rakennettiin vasta 1962.

Parhaimmillaan kylässä lienee asunut lähes puolen tuhatta. Suurin osa suomea eli kveeniä puhunutta ja parikymmentä norjalaista. Nyt asukkaita on alun kolmattasataa. Norja valtaa alaa, suomi hiipuu.

Omasta elämästään ukko, ehkä kahdeksissakymmenissä tai vähän päälle, kertoili. Näytti keltaisen töllin, jossa oli syntynyt. 15 ihmistä siinä parhaimmillaan asui. Matto lattialla ja pöydäntapainen kalusteina.

Koko ikänsä pappa kylässä on viipynyt. Meri on antanut elannon. Puoliso on jo mullissa, siinä hautakiven vieressä juttelu kävi.

Papan puheesta kuulsi, että esi-isiä ja -äitejä kunnioitetaan. Muutama vuosi sitten heille tehtiin muistomerkki. Se on loviisalaisen Kitty Tennbergin käsialaa.

Kun tuli matkanjatkon aika ja Pykeija jäi nousun jälkeen mäen taa, oli autossa aika kauan hiljaista. Ukko kaiversi mieltä, ja yhäkin.

Rukan löylykumppani antoi hyvän vinkin.

Kirjoittaja on matkamies, jonka maallinen postiosoite on tähän mennessä vaihtunut parikymmentä kertaa.

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet