Maria Peura

Hymyillen Porvoossa

Bonjour, alan sanoa Bonjour! Jospa silloin minulle vastattaisiin. Tai kävisikö Guten Tag. Saksassa asuessa ei olisi tullut kuuloonkaan, ettei ihminen tervehdi toista rappukäytävässä. Lapsuuden pohjoisessa kotikylässä oli rohki leuhka, jos ei tervehtinyt.

Porvoon tervehtimiskulttuuriin en ole vielä solahtanut sisään.

Sanoin heippa tyypille, joka kävelee joka aamu vastaan. Se häkeltyi, käänsi katseen. Tietysti. Eihän meitä ole esitelty. Mikä minä olen päättämään, että nyt ruvetaan tervehtimään, vaikka sanaakaan ei ole vaihdettu. Mitä siitä, vaikka noin viiden vuoden ajan on lähes joka päivä nähty. Kun ei ole esitelty niin ei ole esitelty. Ymmärrän kyllä ja nykyään katson muualle, kun tyyppi kävelee vastaan. Olen hänelle suuttunut, vaikka en häntä tunne. Esittelemättömyyteen perustuva suhteemme on herkkää lajia. Jos tyyppi nyt ryhtyisi tervehtimään, minä en vastaisi.

Tällaisia me olemme, suomalaiset. En minä kaipaa Marokkoon, jossa rupatellessa myös silitellään. Kreikassa oli kyllä kivaa, kun lapset olivat pieniä ja koko ajan heille hymyiltiin ja leperreltiin. Miehetkin lepertelivät, jopa murrosikäiset pojat.

Minusta on ihanaa saada varata itselle kaksi paikkaa bussissa ja kadulla tuijottaa pitkään suu tiukkana ihmistä, josta en ole varma, tunnenko ja pitäisikö tervehtiä. Ja kahvilassa hautautua omiin töihin ja olla kommunikoimatta viereisiin pöytiin, vaikka siellä istuisi yksi rakkaimmista ystävistä.

Tosin jokin minussa on vikana, kun aina vähän loukkaannun, kun puistossa hymyillään koiralleni eikä minulle. Mitä koira tekee hymyllä? Koiran näkökulmasta hymy on epäkohtelias ja uhkaava varsinkin, jos samalla tuijotetaan silmiin ja näytetään hampaita. Minä ihmisenä hyötyisin enemmän avoimen aurinkoisesta katseesta.

Kun ihminen hymyilee koiralleni, tuijotan hymyilijää aina yhtä hämmästyneenä, suorastaan kerjään hänen katsettaan ja lopulta yleensä saankin ujon mutta ystävällisen vilkaisun. Sen voimalla elän hetken, vuorovaikutusasioita pohdiskellen, aurinkoisen hymyn voimalla hurahtaisi loppupäivä ilman ajatusten kahleita.

Mutta mitä sitä tyhjää hymyilemään. Täällä ei hymytyttöjä tarvita, opettaja karjaisi minulle, kun olin kymmenen. Häpesin pitkään tyhmään virnuiluun sortumista, koetin hyvittää syntini jähmettymällä, mutta sitten kuoronjohtaja huusi, että minä en ole tarpeeksi ilmeikäs, enkä liikuta laulaessa suuta.

Naamasta tuli taikinaa, jota koetin muokkailla tilanteisiin sopivaksi. Aika usein saan kuulla, että jos en hymyile, näytän vihaiselta. Jotenkin kasvoni valuvat alaspäin. Jotenkin jatkuva hymyileminen kai sopisi. Enhän voi olettaa, että muut lahjoittaisivat minulle hymyjä, ellen minä yhtälailla heille.

Kun olin lähdössä Indonesiaan vuosi sitten, tapasin ensin Suomessa siellä asuvia ihmisiä, jotka kertoivat kulttuuristaan. Kaikki muu oli kiinnostavaa, mutta heidän jatkuva hymyilynsä ärsytti. Perillä en muistanut ärsyyntyä. Perillä olin kuin kotonani, hoitavan hymyn sisällä.

Kirjoittaja on porvoolainen kirjailija.

Maria Peura

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet