Lehtimiestekoja

Kun varttuneet toimittajat tapaavat, jossain vaiheessa jutut menevät isoihin munauksiin. Useimmiten muiden kuin omiin.

Kun luin viikko sitten Helsingin Sanomien 125-vuotisjuhlanumerosta muisteloita, tuli melkein tippa linssiin. Olinhan lehdessä toimittajana ja pomona 18 vuotta. Ja Ilta-Sanomissakin viitisen vuotta. Tuohon runsaaseen pariinkymmeneen vuoteen Sanomissa mahtuu kyllä aika jättimäisiä munauksia, omia ja muiden.

Helsingin Sanomien juhlanumeroon toissa sunnuntain oli tehty melkein aukeaman juttu HS:n uutisesta Elviksen kuolemasta (16.8.1977). Elvis Aaron Presleyn kuolema oli kuitattu yhden palstan uutiseen lehden viimeiseen painokseen.

Silloinen nuori ulkomaantoimittaja Jukka Rislakki kertoi, että hän yritti saada lupaa uutiseen lehden toimitussihteeriltä, joka ”silloisen tavan mukaan” oli siirtynyt iltaa istumaan läheiseen kulmakapakkaan, ”Kulmalle”. Lehden latojia, taittajia, ja painoa ei ”tietenkään” vaivattu töihin mokoman uutisen takia.

Nykyinen eläkeläinen ja tietokirjailija Rislakki otti riskin ja raivasi tilaa 26 rivin uutiselle ”Elvis Presley kuoli sairaalassa”.

”Seuraavana päivänä asiasta ei paljon puhuttu, muistaakseni minua ei arvosteltu”, muistelee Rislakki.

Voin paljastaa, mitä seuraavassa aamuneuvottelussa asiasta puhuttiin. Sinne eivät rivitoimittajat olleet kutsutut. Minä, siis pahainen taloustoimituksen kymppi, kysyin että miksi Elviksen kuolema oli lehdessä noin pienellä. Ulkomaantoimituksen vastaava, hiljattain edesmennyt Olli Kivinen puolusteli alaistaan niin kuin hyvän pomon aina kuuluukin, ikimuistoisesti: ”Mikä Elvis? Jos Doris Day olisi kuollut, olisi voinut harkita paria palstaa lisää.”

ppp

Kerran avasin pääni vähän vastaavassa tilanteessa. Silloin oli Monacon serpentiinitieltä suistunut rotkoon ja kuollut Monacon ruhtinatar. Koska hän sattui olemaan myös entinen filmitähti Grace Kelly, tohdin kysyä miksi HS:n ulkomaanosastossa ei ollut asiasta riviäkään? Osaston kakkosmies vastasi: ”emme me voi kaiken maailman kääpiövaltioiden valtinpäämiesten puolisoiden kuolemia julkistaa”. Tästä uutispäälliköstä tuli sitten Yleisradion toimittaja. Sinne hän kuuluikin.

Olin Ilta-Sanomien kakkospäätoimittaja, kun puhelin soi noin kolmen aikoihin yöllä. ”Eerikki tässä terve, anteeksi häirintä; mutta kun Olof Palme on ammuttu.” Oli perjantain ja lauantain välinen yö. Tämä Eerikki vastasi arkilehdistä ja toinen toimituspäällikkö lauantain viihdepainotteisesta lehdestä.

Minä: ”mitä on kannessa? Eerikki: ” Pekka Laihon kaksoset” . Paljonko on painettu? 90 000. Mitä mieltä on vastaava päätoimittaja? ”Tehdään niin kuin Rampe (lauantain toimituspäällikkö) sanoo”. Minä: Soitan uudelleen vastaavalle. ”Ei kannata, sulki puhelimen”. Minä: saatko uuden painoksen tehtyä, onko miehitystä? Kyllä!”

Lauantain Ilta-Sanomia oli siis painettu 90 000 Pekka Laihon kaksosilla ja saman verran Ruotsin pääministerin murhalla.

ppp

Voi näinkin käydä: Moskovan radiossa soi surumusiikki. Oli yleisesti tiedossa, että Leonid Breshnev kävi silloin enää sähköllä. Minun piti päättää, tehdäänkö lehdestä uusi painos. Siis onko Breshnev kuollut.

Painon johtaja, lehden toimitusjohtaja, uutispäälliköt ja toimittajat odottivat päätöstäni – siis onko Neuvostoliiton pääsihteeri kuollut vai ei. Näillä opinnoilla ja elämänkokemuksella tämä oli päätettävä.

”On se kuollut”, sanoin ja sanani muuttuivat lihaksi parinkymmenen minuutin päästä, kun lehteä oli painettu tuhansia kappaleita.

Tällaista se on lehdenteko huikeimmillaan.

 

Kirjoittaja on lehdistöneuvos, eläkkeellä paristakin päätoimittajan hommasta. Asunut enimmäkseen Porvoossa vuodesta 1994.

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet