Ennen vanhaan

Ajoimme lasten kanssa tutun uimaranta -kyltin ohi, kun vanhempi heistä huikkasi: ”Tiesittekö, että ennen vanhaan luisteltiin järven jäällä!”

Köhäisin ääntäni hieman arvokkaammaksi ja totesin tietävänä, että hyvinkin tiesin, koska olen itsekin lapsena luistellut järven jäällä.

Eskarilaisen keskustelunavaukset ovat viime aikoina jättäneet vähän kylmäksi, kun tuosta naurupadasta pulppuaa mitä milloinkin – ihan oikeaa tietoa, joka jättää äidinkin välillä sanattomaksi. Nyt olisin ainakin hetken tietäväinen.

Vastineeksi luentooni siitä, miten se järven jää on monesti muhkuraisempi ja lumisempi kuin kenttäjää, saan nuoremman älypipon alta järkyttyneen tivaamisen: ”Siis kuinka vanha sä oikein oot? Ootko sä eläny Ennen Vanhaan? Oliko sun lapsuudessa vielä edes värejä?”

Hölmistyneenä ikääni liittyvästä yllättävän syvälle kolisseesta kysymyksestä yskin jotain niihin väreihin liittyen. Mummon luona oli kuulemma tullut telkkarista elokuva ja mummo kertoi, että ennen vanhaan ei ollut värejä.

Värikeskustelusta siirrymme ratin takana aamunuttura tiukalla äimistelevän äidin koittaessa pysyä mukana keskustelussa luontevasti dinosaurusten aikaan, josta jatkamme meteoreihin ja jääkauteen aina päätyen siihen oleellisimpaan, voidaanko viikonloppuna tehdä pizzaa.

Mutta että miten se kolahtikin? Jotenkin juuri se Ennen Vanhaan. Silloin, kun oma äitini – saati mummoni – kertoi ajasta ”ennen vanhaan”, se todella kuulosti aivan siis sairaan kauan sitten tapahtuneelta. Ja sai kertojan kuulostamaan aivan ikälopulta.

Nyt kun olen tässä päivän tuota ikäkeskustelua (joka oli sitä selkeästikin vain minulle) pyöritellyt, tajuan, että oma äitini oli 25-vuotias kertoessaan ajasta ”ennen vanhaan”.

Mummoni vähän päälle nelikymppinen.

Jos he molemmat näyttivät lapsen silmiini aivan siis todella vanhoilta, miten vanhana omat lapseni minua pitävät? Ja pitäisikö ikäni jotenkin jo määritellä, miten järkevästi toimin tai miten hillitysti käyttäydyn? Pitäisikö minun osata jo olla aikuinen?

Lähestyvä pyöreä syntymäpäivä taitaa tehdä tepposiaan ja koittaa saada tämän ikiteinin vihdoin kasvamaan aikuiseksi. Mitä me tästä opimme? Sen, että en ikinä ainakaan vapaaehtoisesti enää käytä ilmaisua Ennen Vanhaan, ja vaikka vastuuni kannankin, aikuistu en vieläkään.

Kirjoittaja on porvoolainen ikinuori – ainakin haluaa olla.

Laura Pulkkinen

Kirjoittaja on porvoolainen kulttuurituottaja ja työyhteisövalmentaja.