Mika Laurila

Sinivalkoinen satumaa

Muistatko, missä tarinassa pahuutta edustaa Gargamel? Se tummahiuksinen miesvelho, joka jahtaa pieniä sinivalkoisia olioita.

Vuonna 1958 belgialainen sarjakuvapiirtäjä Peyo luonnosteli ensimmäiset versiot pienistä hahmoista. Ja kutsui niitä nimellä les Schtroumpfs. Tuohon aikaan tv ei ollut vielä lyönyt läpi, joten sarjakuvat olivat kulutustavaraa. Niinpä Peyokin ajatteli, että parin vuoden päästä Schtroumpfit olisi jo unohdettu.

Toisin kuitenkin kävi. Nämä kolmen omenan korkuiset sinivalkoiset hahmot valloittivat positiivisuudellaan lukijakunnan toisensa jälkeen. He tanssivat, lauloivat ja elivät onnellisena vanhan, viisaan johtajansa Papa Schtroumpfin neuvojen mukaan.

Kansainvälinen nimi muutettiin Smurffeiksi, jottei sitä sekoitettu saksan sanaan Strumpf (eli sukka). Tuli sarjakuvia, sitten tv-sarjoja ja 1990-luvulta alkaen erilaisia Smurffi-hittilevyjä ja elokuvia. Tänä vuonna Smurffit täyttävät 60 vuotta.

Ei tiennyt jouluaattona 1992 kuollut Peyo, minkälainen kritiikkilasti Smurffeja odotti 2000-luvulla. Hän oli halunnut luoda tarinan, jossa negatiivisuudella ei olisi tarttumapintaa. Siksi mukana ei ole uskontoa, rasismia, päihteitä – ei edes parisuhteita.

Smurffit ovat silti kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Ja ehkä juuri siksi:

”Miksi kylässä on vain yksi naispuolinen smurffi? Miksi eräässä tarinassa ilkeät smurffit olivat mustia?”

Sen sijaan se, että lasten pelkäämä paha Gargamel on keski-ikäinen ranskalaismies, tuntuu olevan ok.

Peyon perikunta kiisti kaiken: tarinat ovat aidosti onnellisia! Eivät ne liity ihmisten yhteiskuntaan. Perikunta pyysi, ettei asiasta tehdä liian vaikeita – ei mietitä värejä tai sukupuolia, vaan sitä, että smurffit ovat iloisia.

Ihminen luo asioiden välille suhteita – se helpottaa arkea. 2010-luvulla on kuitenkin saavutettu monimielisyyden tulkinnassa taso, jossa asioiden suhteellistaminen on kääntynyt itseämme vastaan. Alamme nähdä haudattuja koiria ja salaliittoja kaikkialla.

Käytän työssäni säännöllisesti Suomen maajoukkueen asua, jossa on leijonan kuva. On suorastaan surullista, että kyseistä symbolia kantaessa joutuu nykyisin miettimään, tulkitseeko joku sen väärin.

Mika Laurila

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet