Johannes KoromaKirjoittaja on työtä tekevä eläkeläinen.

Mitä nyt pitäisi ajatella eurosta?

Olen tunnustanut tämän lehden lukijoille, että tein hartiavoimin töitä Suomen EU-jäsenyyden ja euroon siirtymisen puolesta. Tein sitä läheisessä yhteistyössä SAK:n puheenjohtajan, nykyisen ministeri Lauri Ihalaisen kanssa. Ilman hänen tukeaan tulos olisi ollut epävarmempi. Viime viikkoina monet vahvasti EU-myönteiset henkilöt ovat kysyneet, vieläkö olen samalla kannalla.

Ajattelen yhä, että euro on ollut suuri etu Suomelle. Yhdessä Laurin kanssa päättelimme, että vain sen avulla päästään eroon inflaatiosta ja toistuvista devalvaatioista, jotka syövät palkansaajien ja eläkeläisten ostovoimaa.

Silti en osaa päätellä, onko kriisimaiden jälkeen kriisipankkien rahoittaminen ainoa vaihtoehto, kuten komissaari Olli Rehn jälleen väittää. Enkä osaa arvioida pysyykö Espanjan tai Italian valtio pois velkaluukulta. Rahoitusavun saamisen pitää tuntua niin kipeältä, ettei kaikkien käsi kurkota kassalippaalle.

Minuakin suututtavat arviot siitä, että jos veroja ”rakastettaisiin” Kreikassa, Espanjassa ja Italiassa niin kuin Suomessa, kriisi olisi helpommin ratkaistavissa. Miksi meidän pitää maksaa veronkiertäjien puolesta?

Sekin suututtaa, ettei sijoittajien vastuusta selvää saa. Ovatko suuret sijoittajat sellaista etuoikeutettua karjaa, joka pitää aina ruokkia muita paremmin? Sellaista pääomien palvontaa on vaikea hyväksyä. Jos kuitenkin näin on, joutuuko ministeri Jutta Urpilainen toteuttamaan topakan lupauksensa, että silloin Suomi vaatii täyden vakuuden koko lainaosuudelle? Siitä se uusi kriisi alkaisi, sillä jo nyt yksityiset sijoittajat karttavat näitä kohteita.

Meillä on kokemuksia siitä, että pankkijärjestelmän romahtaminen aiheuttaa myös suomalaisille vielä suurempia kärsimyksiä kuin rahan lainaaminen maksukyvyttömille maille ja pankeille. 1990-luvun pankkikriisissä ja lamassa syyttömät joutuivat kärsimään vielä enemmän kuin me veronmaksajat.

On periaatteessa oikein, että yli varojensa eläneet valtiot joutuvat leikkaamaan ja nostamaan veroja. Poliitikkojen halu antaa äänestäjille enemmän kuin mihin olisi varaa, näyttää kääntöpuolensa. Seurauksena on eurooppalaisen ylenvointiyhteiskunnan yhteinen krapula. Sama tauti on tuttu Suomessakin. Kunnat on pantu vastaamaan kansanedustajien katteettomista lupauksista. Sitä ei kerrota, että yhteisesti rahoitetun hyvinvoinnin lisääminen tarkoittaa joko verojen korottamista tai nopeamman kasvun tavoittelemista. Tai molempia. Se on johtanut siihen, että kohtuullinen toimeentulo edellyttää vähintään kahden perheenjäsenen työntekoa ja veronmaksua.

Runsaat yt-neuvottelut kertovat taantumasta ja talouskasvun hitaudesta. Sitä on luvassa vielä useita vuosia. Downsiftaajat ja kasvun kieltämisen apostolit saavat nyt oppinsa. He puhuvat verokertymän pienentämisestä. Talouskasvua ei tarvitse rakastaa, mutta suurta elitismiä on vaatimus nollakasvun yhteiskunnasta. Se sopii vain perintörahoja ja lottovoittoja saaneille. Mutta kilpailukykyä pitäisi uskaltaa rakastaa. Siitä Suomessa on jo pulaa. Eteläisen Euroopan kilpailukyvyttömyys on eurokriisin ratkaisematon ydin. Hyvinvointi on rahoitettava velalla, kun myytävänä on vain turismia. Ettei vain Suomessa kävisi samoin. Jos teollisuus jättää maan, pelkästään palveluilla ei hyvinvointia rahoiteta.

Johannes Koroma

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet