Lukijalta: Lapsemme oli hiljainen, ja siksi häntä luokanvalvojan mukaan kiusattiin ala-asteella – Kokemus romutti tyttömme itsetunnon, haittasi hänen opintojaan ja vaikutti vielä työuraan

Surukseni olen huomannut, ettei koulukiusaamisen lopettamisessa eikä uhrien ja kiusaajien auttamisessa olla vielä 30 vuoteenkaan paljon edistytty, kirjoittaja pohtii. Päivä Heiskanen

Cura, Porvoo

Lähes 30 vuotta on kulunut siitä, kun lapsemme aloitti koulunsa peruskoulun ala-asteella. Jo hänen ollessaan esikoulussa häntä oli kiusattu lähes päivittäin.

On vaikea uskoa, että jo pikkulapset kiusaavat toisiaan, mutta totta se on, niin kuin myös lastentarhanjohtaja S.Kastari-Johansson Uusimaassa hiljattain kertoi.

Koko ala-asteen ja osin vielä yläasteellakin lastamme kiusattiin julmasti. Kiusaamiseen osallistuivat niin tytöt kuin pojat, niin luokkakaverit kuin muittenkin luokkien oppilaat iästä riippumatta. Luokanvalvoja ei sanomansa mukaan ollut tietoinen kiusaamisesta ja lupasi tarkkailla tilannetta. Itse hakeuduin kiusattujen lasten vanhemmille tarkoitetulle kurssille saadakseni apua ja neuvoja. Joistakin käytännön neuvoista olikin sittemmin hieman apua.

Mutta kiusaaminen jatkui. Välitunnilla isommat tytöt sieppasivat lapsemme, veivät hänet vessaan ja vetivät häntä korvista, nenästä ja tukasta niin kauan, kunnes saivat palkintonsa: kivunirvistyksen, tuskanhuudon ja itkun. Kurssilla oli kerrottu tästäkin ”palkinnosta”, kiusatun lannistamisesta, joka tuottaa kiusaajalle mielihyvää, lisää hänen pätemisen tarvettaan ja ruokkii hänen haluaan jatkaa kiusaamista. Osa oppilaista pilkkasi lapsemme ulkonäköä. Päähine ja reppu viskattiin poikkeuksetta rapakkoon. Lastamme hakattiin, tönittiin ja hänen päälleen syljettiin.

Eräänä päivänä ala-asteella lapsemme soitti opettajainhuoneesta (kännyköitä ei silloin vielä ollut) isälleen ja pyysi tätä: ”Tule hakemaan minut täältä. X tappaa minut.” Isä läksi töistään ja haki lapsen kotiin.

Opettajan kysyessä reissuvihkossa syytä, miksi lapsi oli poistunut luvatta kesken koulupäivän isä kirjoitti: KOULUKIUSAAMINEN. Luokanvalvoja ei ottanut mitään yhteyttä.

Niinpä me otimme yhteyttä rehtoriin, joka siirsi asian koulupsykologille. Tämä otti asian vakavasti ja järjesti keskustelutilaisuuden, johon hänen ja meidän vanhempien lisäksi osallistui myös luokanvalvoja. Tämä esitti käsityksenään, että lastamme kiusataan, kun hän on niin erilainen. Kysymykseen, millainen hän on ja millainen hänen pitäisi olla, ettei häntä kiusattaisi, opettaja vastasi: ”Hän on hiljainen. Hänen pitäisi olla vilkkaampi, ja kuin muutkin”. Kysymyksiin, vahingoittaako hänen hiljaisuutensa jotakin ja jos, niin ketä, ja eikö kiusaajien pitäisi olla yhtään erilaisia, hän ei ottanut kantaa.

Kiusaajien vanhempiin koulupsykologi halusi ottaa yhteyttä erikseen, - meille suoraa kontaktia kiusaajien vanhempiin ei suositeltu. Seuraavaksi lapsemme tapasi psykologin valvonnassa pahimmat kiusaajansa kasvokkain. Se oli lapselle kova paikka ja sisälsi riskin, että kiusaaminen vain lisääntyisi.

Kiusaaminen kuitenkin väheni hieman, muttei loppunut. Lastamme kohdeltiin edelleenkin arvottomasti. Kotitalousluokassa jauhopussi kaadettiin kaula-aukosta vaatteiden alle. Myös tavaroita rikottiin, mm. uusi polkupyörä.

Lapsemme oli monella lailla lahjakas, ja hänellä oli jo pienestä pitäen eräässä tämänkin lehden kiusaamista koskevassa jutussa peräänkuulutettuja yhteisöllisiä harrastuksia, joiden piirissä hän oli arvostettu osaaja. Harrastuskaverit jättivät hänet kuitenkin koulussa täysin yksin kiusaajien kynsiin eivätkä puolustaneet häntä millään lailla.

Kuulemani mukaan parin kiusaajan elämä on ollut hyvin traagista, ja olen sitä mieltä, että paitsi lapsemme myös he olisivat ansainneet jo pieninä aikuisten, koulun ja kasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien, nopeampaa ja napakampaa puuttumista kiusaamiseen. On vaikea uskoa, että laajamittaista kiusaamista koulussa ei havaittu.

Lapsemme lisäksi kiusattuja oli koulussa useita muitakin, ja vielä nyt vuosienkin jälkeen heitä ilmaantuu jopa julkisuuteen kertomaan kokemastaan. Surukseni olen huomannut, ettei koulukiusaamisen lopettamisessa eikä uhrien ja kiusaajien auttamisessa olla vielä 30 vuoteenkaan paljon edistytty.

Meidän lapsemme pääsi lopulta kärsittyään vuosia monista vakavista terveydellisistä ongelmista kuntouttavaan hoitoon ja käsittelemään koulukiusaamistaan, joka romutti hänen itsetuntonsa, haittasi hänen opintojaan ja työtään. Mielestäni liian moni koulukiusattu ja myös kiusaaja joutuu tänäänkin suorittamaan vastuuhenkilöiden ongelmien kieltämisen, vähättelyn, piittaamattomuuden ja viivyttelyn vuoksi, suoranaista elinkautisrangaistusta, kun koulukiusaamiseen ei suhtauduta eikä puututa riittävällä vakavuudella. Jotkut näistä ”elinkautisvangeista” eivät jaksa elää raskaan tuomionsa kanssa ja poistuvat ennenaikaisesti keskuudestamme.

Meidänkin lapsellemme apu, vaikka sitä jossakin määrin saatiinkin jo melko varhaisessa vaiheessa, tuli liian myöhään. Lapsemme on yhä koulukiusaamisen kahleissa, ja hänen kanssaan myös me vanhemmat suoritamme edelleenkin elinkautista.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut