Mielipide: Mustikkakatastrofi

Kirjoittajan ja erään aasialaisen poimijan mustikkasaalis. Kirjoittajan oikealla. Vesa Koskivuo

Uusimaan pääkirjoitus 20.7. rohkaisi pinkaisemaan mustikkametsään. Minäpä pinkaisin ja totesin, että harvassa ovat ja kuivuuden vuoksi pieniä kuin pippurit. Grande catastrofe, mustikka-addiktina sanoisin.

Ensimmäistä kertaa joudun turvautumaan ostomustikoihin pelastaakseni tulevan talven aamujogurteista syömäkelpoisia. Onneksi ahkerien aasialaisten poimijoiden löytäminen facebookista oli helppoa, ja onneksi he löytävät apajat. Ämpärillisestä maksoin 10 euroa yli pyyntihinnan, koska tiedän poiminnan ankaruuden tänä kesänä. Ja koska ihailen näiden aasialaisten sinnikkyyttä, mikä meissä suomalaisissa alkaa olla harvinainen ominaisuus.

Niin, jopa salainen ja aina varma mustikkapaikkani petti, ensimmäisen kerran yli 20 vuoteen. Laaja kierros tuolla noin kolmehehtaarisella pläntillä tuotti vain kahvikupillisen kuivia pippureita.

Kun tuon paikan aikanaan sattumalta löysin, metsän laitamilta kuului useammaltakin suunnalta rakentamisen vasaranpauketta ja lasten leikkimistä. Sittemmin lasten äänet muuttuivat vuosien myötä musiikin jytinään ja mopojen pärinään. Nyttemmin ei kuulu enää niitäkään, lapsukaiset lienevät lentäneet pesistään.

Kuulohavainnoista huolimatta en ole näiden vuosien aikana kertaakaan kohdannut toista poimijaa tässä mustikkaparatiisissa, vaikka vieressä on asutusta. Enkä kertaakaan ole nähnyt muita merkkejä kuin omiani, että mustikoita olisi käyty poimimassa. Mikä ihmeen laiskamato ihmisiä vaivaa, kun ilmaiset ja terveelliset metsän aarteet ja luonnollinen liikunta eivät kelpaa?

Tästä pääsemmekin mieliaiheeseeni, vakavasti pullamössöytyneen yhteiskuntamme analysointiin. Eikö kukaan muu tunne kollektiivista häpeää siitä, että maatilojen kausitöihin ja marjametsiin lennätetään joka vuosi tuhansia työntekijöitä Ukrainasta ja aina Thaimaasta asti? Poimimaan meille marjoja meidän metsistämme. Samaan aikaan kun maksamme työttömyyskorvausta sun muita sosiaalitukia omien kansalaistemme mitääntekemättömyydelle.

Eikö poliittisilla paapojilla ole rohkeutta keskeyttää korvausten maksamista tervekinttuisille alle 35-vuotiaille edes siksi kolmen kuukauden ajaksi vuodessa, kun verotonta tienestiä on varmuudella tarjolla kenelle tahansa, joka sitä haluaa?

Se ja paljon muuta on edessämme joka tapauksessa sitten, kun rahat ovat lopussa, kun korkokuluihinsa tukehtuva maksukyvytön valtiomme ei enää saa uutta velkaa, ja huoltosuhde on saavuttanut hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen mahdottoman tason. Kannattaisiko kipeät, mutta ryhdistävät asiat tehdä itse ja hallitusti, eikä vasta pakon edessä?

Vesa Koskivuo

Kommentoi