Mika Laurila, kolumni: Pihan ja kotimatkan maa

Pihan oli vallannut syksy. Olin ehkä 11 ja ½ -vuotias – en enää mielelläni lapsi.

Taivas huursi harmaata, puut kellersivät ja maassa märän hiekan päällä makasi ruskeita vaahteranlehtiä kuin firaabelin laatoittajan jäljiltä. Ne tarttuivat tossuihin ja vaimensivat rahinaa.

Koulun pihalla oli säännöt ja piilosäännöt. Siellä turva oli sitä, ettei joutunut naurun kohteeksi. Siellä voimaa oli kaveri, jota kiinnosti samat asiat maanantaista perjantaihin.

Mainevaluuttaa oli se, että kotona oli tietokone ja CD-soitin. Silmillä Ray-Banit ja korvilla Walkmanit. Kädessä piti uskaltaa pitää sammakkoa sekä sisiliskon häntää.

Kukaan ei saanut tietää toista nimeä. Kumisaappaat ja pitkät kalsarit olivat kuin kirous, vaikkei kukaan tiennyt miksi. Pipoakaan ei tohtinut käyttää, vaikka aamuisin maa oli kuurassa.

Jos sai kokeesta kympin, kannatti vaieta – muuten leimautui hikariksi. Jos sai seiskan, piti huutaa: ”Mitä väliä?” Mutta kun kotiin pääsi ja veti oven kiinni, niin… itketti.

Siellä turva oli sitä, ettei joutunut naurun kohteeksi.

Kuin Liisa matkaa Ihmemaahan kaninkoloon kömpien tai Harry Potter Tylypahkaan King´s Crossin laiturilta 9¾, taivaltaa lapsi päivittäin Pihan ja kotimatkan maahan. Siellä aikuisen järki voi kyllä sanella säännöt, mutta jokin näkymätön hallitsee tunteita. Paljain nilkoin pakkasessa kulkevalle voi luetella kaiken mahdollisen verenkierrosta ja vilustumisesta, mutta se ei Pihan ja kotimatkan maassa paina.

Se on valtakunta, jossa paha voi olla pahempaa kuin paha. Hyvä voi olla parempaa kuin paras. On päiviä, jolloin paha muuttuu kauniiksi ja hyvä tuhkaksi. Mutta ei ole päiviä, jolloin lapsi ei hyvää ja pahaa miettisi. On se hetki, kun joku kiilaa tai tekee tilaa, joku pyytää mukaan tai käskee häipymään.

Lapsi tietää, että aikuinen ei näe kaikkea. Lapsi tietää, ettei aikuinen usko ihan kaikkea. Ja liian usein lapsi luulee tietävänsä, ettei aikuinen jaksa välittää loppuun asti.

Siellä jossain suosiota, hyväksyntää ja kehua tarvitsevan sisälapsen sydämessä hento ääni toivoo ettei aikuinen ikinä lakkaa puhumasta järjestä, ällistä ja tolkusta. Se on ainoa keino kasvaa ulos Pihan ja kotimatkan maasta.

Aikuiset – eihän luovuteta. Ei koskaan.

Kirjoittaja on porvoolainen opettaja ja yrittäjä.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut