Kunta-alalla on lähes puoli miljoonaa työntekijää ja kuusi virka- ja työehtosopimusta, jotka kaikki ovat tällä hetkellä solmimatta. Ratkaisua on haettu neuvottelupöydässä, valtakunnansovittelijalla ja sovittelulautakunnassa – turhaan.
Asiaa on uutisoitu lähinnä hoitohenkilöstön näkökulmasta. Hoitajat tekevätkin erittäin tärkeää työtä, mutta eivät yksinään. Tarvitaan lääkäreitä, osastonsihteereitä, välinehuoltajia, ruokahuoltoa, siivousta ja niin edelleen. Tarvitaan myös työtä, mitä muualla kuntasektorilla tehdään, sillä se ehkäisee ongelmia, joita sote-henkilöstö joutuisi muuten hoitamaan.
Hyvinvointiyhteiskuntamme tarvitsee toimiakseen myös nämä julkisuuden unohtamat ammattiryhmät.
Opettajien lakkoa siirrettiin ylioppilaskirjoitusten takia, koska kirjoituksiin tarvitaan valvojia. Samalla tosin unohtui, että myös ICT-puoli on tärkeä – jos tietoliikenneyhteydet takkuavat, ei yksikään kokelas saa kirjoitettua.
Toukokuisen lakkomme aikana sairaaloissa oli hoitajia, mutta esimerkiksi välinehuolto ja siivous sakkasivat. Tietojen kirjaaminen ontui osastonsihteerien puuttuessa. Onko kukaan koskaan nähnyt otsikoita, missä poliitikot haluavat näille elintärkeille ammattiryhmille lisää palkkaa? Aivan.
Suomessa ollaan ylpeitä koulutuksesta, lukutaidosta ja korkeasta osaamisestamme. Mahtaisiko jotain tekemistä olla opettajien, koulunkäynninohjaajien, koulusihteerien tai kirjastohenkilöstön työpanoksella? Entä varhaiskasvatuksella ja sillä, että jo päiväkodissa opitaan tärkeitä taitoja?
Huolestumme nuorten pahoinvoinnista ja haluamme ennaltaehkäistä ongelmia. Tämä on esimerkiksi liikuntatoimen, nuoriso- ja sosiaalityön ydintä. Omavarainen ruoantuotanto edellyttää maanviljelijöitä, jotka kuitenkin joskus tarvitsevat vapaata tai sairauslomaa – tarvitaan siis maatalouslomittajia.
Monessa tukipalvelussa homman juju on, että kun se toimii, sitä ei huomaa. Se ei silti tarkoita, että se olisi yhtään sen vähäpätöisempää. Yli 250 000 ihmisen joukko ei ole vailla merkitystä, vaan ansaitsee tulla huomatuksi.
Studio Julmahuvi on tehnyt oivan sketsin sovitteluprosessista. Siinä riidellään viinerin jakamisesta ja hoetaan, että ”kukaan ei liiku”. Oikeassa elämässä tilanne on vakava ja liikkuminen sopimisen edellytys. Kaikkien on noustava poteroistaan ja tultava toisiaan vastaan, ja toivon todella, että näin käy.
Ratkaisun viivästyminen tarkoittaa, että kukaan ei saa palkankorotuksia eikä työehtojen kehittämistyökään etene. Se ei ole kenenkään etu.
Kirjoittaja on porvoolainen ammattiliitto Jytyn puheenjohtaja