Vesa-Matti Loirin menehtyminen pysäytti keskiviikkona monet meistä ja heti tiedon julkistamisen jälkeen median eri kanavat sosiaalista mediaa myöten olivat täynnä juttuja ja muistoja hänestä.
Tiedostin itsekin tällöin sen, että tuskin kenenkään muun taiteilijan elämäntyö on yhtä paljon vaikuttanut itseeni kuin Lorin. Hänen taiteilijauransa aikana kasvoin vauvasta myöhäiskeski-ikäiseksi aikuiseksi.
Minusta tuntuivat lapsena Speden leffojen Veskun kohellukset ja ensimmäiset Uuno elokuvat hauskoilta. Osasin murrosikään tullessa arvostaa myös Loirin vakavia näyttelijäsuorituksia mm. elokuvissa Rakastunut rampa (1975) ja Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet (1977).
Loirin ensimmäinen Eino Leino levy vuonna 1978 kolahti minulle kunnolla ja löysin sen kautta myös Leinon runojen rikkauden. Vuonna 1988 julkaistusta Sydämeeni joulun teen levyn nimikkokappaleesta tuli yksi rakkaimmista joululauluistani. Arvostin myös 2000-luvulla tehtyjä kolmea Lappi-trilogian albumia.
Näin Loirin useamman kerran livenä. Hän oli 20-vuotis taiteilijakonsertissaan vuonna 1982 vielä elämänsä vedossa: kokemusta oli hänelle kertynyt jo paljon ja fysiikka oli vielä kuin aktiiviurheilijalla.
Viimeisissä näkemissäni konserteissa Loirin kroppa oli jo hauras, mutta hänen tulkintansa tuntui yhä entistä herkemmältä: Kaikki turha pateettisuus oli karsiutunut pois ja vain oleellinen ydin oli jäänyt jäljelle.
Loirilla oli ilmiömäinen kyky puhutella laajoja ihmisryhmiä, kuitenkin tosissaan taidetta tehden.
Hän tuntui elävän vahvasti aina hetkessä tunteella. Hän osasi olla vakava, mutta parodiaakin tehdessä säilyi yleensä uskottavuus. Uunokin toimi parhaimmillaan peilinä suomalaisen miehen alitajuntaisille, kipeän kapinallisikin, tunteille.
Loirin elämässä toteutui hänen laulamansa Leinon runon säe ”kalliit on laulujen lunnaat”. Elämänkerran kirjoittajan Jari Tervon mukaan Veli-Matti vanhemmiten ymmärsi, miksi hänen kaikki useat naissuhteet päättyivät ennen pitkää eroon: hänen itsensä vuoksi.
Loiri teki mielestäni Vain elämää sarjan koskettavimman tulkinnan Apulannan kappaleesta Armo, jossa hän lauloi kuin oman testamenttinsa: ”Viimeiseen tiimaan. Tähän päättyy paljon hyvää. Paljon kaunista. Jonka raajat kuolleet on. Tän täytyy mennä näin. Vaikka tahtoisin kieltää. Koittaa säilyttää. Mutta tiedän et on turhaa. Armoo viivyttää.”
Mestari on nyt poissa, mutta hänen taiteensa jää elämään.
Kirjoittaja on Porvoon suomalaisen seurakunnan kirkkoherra