Minusta tuli opettaja, koska huomasin rakastavani sitä tunnetta, kun luokassa keskustellaan, etsitään ratkaisuja ja pohditaan. Huomasin, että minusta on kiva kohdata päivittäin nuoria. On kivaa, kun opiskelija haastaa minua. Minusta on ihanaa, kun nuori luottaa minuun niin paljon, että kertoo itsestään, haaveistaan ja huolistaan. Ja minä saan innostaa häntä oppimaan. Ajattelin, että tässä on unelma-ammattini. Tätä minä haluan tehdä kunnes eläkepäiväni koittavat.
Olen ollut lukiossa historian, yhteiskuntaopin, psykologian ja filosofian aineopettajana nyt 18 vuotta. Edelleenkin ajattelen, että opettajan ammatti on hieno. Koen vähintään viikoittain, jollen päivittäin sitä tunnetta, mikä aikanaan oli uravalintani takana. Yhä useammin koen kuitenkin myös riittämättömyyttä. Haluaisin, että minulla riittäisi enemmän voimavaroja perustyöni tekemiseen eli siihen, mitä tapahtuu luokkahuoneessa ja siihen, missä kohtaan nuoria. Toivon, että minulla olisi enemmän voimavaroja suunnitella perustyötäni. Toivon, että minulla olisi voimia kohdata jokainen nuori jokainen päivä, niin että hän tuntee, että minä oikeasti näen hänet.
Miksi koen riittämättömyyttä? Siksi, että minua kuormittavat asiat, jotka eivät oikeastaan liity perustyöhön vaan kaikenlaiseen muuhun. En koskaan oikein voi ennustaa, mitä määräyksiä tai uudistuksia ylhäältä päin tulee. Yleensä ops:iin tulee lisää asioita, mitään ei poistu. Pelkäänkö uudistumista? En usko, sillä en ole kokemukseni kanssa yksin. Vauhti jolla työtäni ja sen perusteita muutetaan, ahdistaa. Uudistaminen tuntuu välillä näennäiseltä perustyötä tekevän open näkökulmasta ja usein tuntuu, että uudistajat eivät kuuntele minua tai ketään muutakaan opettajaa. Kukaan ei oikein tunnu tietävän, johtavatko uudistukset niihin päämääriin, mitä niillä tavoitellaan. Koe että lukiossa opiskelijoilta vaaditaan liikaa aivojen kypsyyteen nähden. Tavoitteet ja keinot tuntuvat ristiriitaisilta. Siinä minä sitten poukkoilen uudistusten mukana, uudistun ja vähän ahdistunkin.
Koen syyllisyyttä koulujen ja yhteiskunnan heikoista resursseista, vaikka ne eivät olekaan minun syytäni. On vaikea katsoa nuorta silmiin ja tarjota “ei oota”. Sanon, että ymmärrän, että sinä tarvitset apua, ja sinun kuuluisi sitä saada. Teen parhaani, mutta en voi muuttua terapeutiksi. Voin vain yrittää ymmärtää ja auttaa.
Kasvatuksen, koulutuksen ja tutkimuksen perustukset on laitettava Suomessa kuntoon. Suomen on sitouduttava koulutusrahoituksen nostoon muiden Pohjoismaiden tasolle. Yhdenvertaiset koulutusmahdollisuudet on turvattava selkeällä ja sitovalla lainsäädännöllä. Oppimisen tukea on vahvistettava täsmällisellä lainsäädännöllä ja riittävällä rahoituksella eri koulutusasteilla. Inkluusio ei voi toteutua ilman riittäviä resursseja. Opettajamäärästä sekä ryhmäkoosta on säädettävä sekä esiopetuksessa, perusopetuksessa että toisella asteella. Oppilashuolto tarvitsee lisäkäsiä ja -resursseja. Koulutus ansaitsee parempaa politiikkaa!