Talot kertovat: : Doktorsbackenin kirsikkametsässä oli punainen katto, myöhemmin tontille tuli liitutehdas

Vanhojen seinien sisäpuolelle kätkeytyy lukemattomia tarinoita. Talot kertovat -sarjassa lähdetään aikamatkalle menneisyyteen.

Vanha kuva on otettu tohtori Georg Wallgrenin aikana. Kuvan henkilö on mahdollisesti nuori Ville Vallgren. Porvoon museon kuva-arkisto

Inka Töyrylä

Keltainen Villa Aunela on yhä kaunis, mutta on vaikea kuvitella, miltä sen ympäristö on näyttänyt yli sata vuotta sitten. Aunelanmäellä seisovan huvilan puutarhassa kasvoi lukemattomia erikoisia kasveja, oli monenlaisia hedelmäpuita, kukkamaita sekä kirsikkametsä, joka oli niin tuottoisa, että siellä sanottiin olevan punainen katto. Alhaalla joen rannassa oli uimapaikka laitureineen ja uimakoppeineen.

Suurimmillaan tontti ulottui idässä suunnilleen nykyisten Pellingintien ja Rantakadun risteykseen, etelässä rantaan, pohjoisessa Pellingintien reunaan ja lännessä yhä olemassaolevaan kiviaitaan.

Tiet rikkoivat kauniin tontin 1950-luvulla. Ensin rakentui Rantakatu, joka katkaisi yhteyden joelle. Sitten tuli Wallgreninkatu, jonka alle suuri osa puutarhasta jäi. Se rikkoi myös painovoimaisen pumppusysteemin, jonka avulla täytettiin rinteessä sijainnut uima-allas suihkukaivoineen.

Vaan mennäänpä ajassa taaksepäin.

1800-luvun puolivälissä maaseutu alkoi näyttäytyä trendikkäänä kaupungissa asuvien virkamiesten ja kauppiaiden silmissä. Alettiin rakentaa kesähuviloita, toiset jopa hakeutuivat ”aidon talonpoikaisväestön” keskuuteen vuokraamalla talonpoikaistaloja kesäkäyttöön. Näin toimi muun muassa kansallisrunoilija J.L. Runeberg, joka vietti 31 kesää Kroksnäsin talonpoikaistalossa Porvoon ulkopuolella. Elettiin kansallisen heräämisen ja kansallisromantiikan alkuaikoja.

Myös Porvoon kaupunginlääkäri Georg Wallgren halusi oman kesäpaikan. Voi olla, että tohtori Wallgren pelkäsi perheensä puolestakin. Kaupungissa oli riehunut kolera pariinkin otteeseen ja koska vastaanotto oli Wallgrenien kaupunkikodissa, oli perhe alituisessa tartuntavaarassa.

Wallgren ihastui lähellä kaupunkia sijaitsevaan tonttiin vuonna 1858 ja osti vuokraoikeuden 200 hopearuplalla. Perheessä oli tuolloin neljä lasta. Heistä pikkuinen Ville – tuleva kuvanveistäjä – oli kolmevuotias. Myöhemmin sisaruksia tuli vielä viisi lisää.

Tontilla oli aluksi vain pienenpieni tupa. Suurena kulinaristina tunnetuksi tullut Ville Vallgren kertoi myöhemmin paistaneensa lättyjä siellä. Perheen äiti, Emilia ”Mimmi” Wallgren suunnitteli uuden huvilan.

– Tähän liittyy hauska tarina. Ville Vallgren kertoi yhdessä kirjassaan äitinsä tehneen talon pienoismallin pelikorteista. Tämän mukaan sitten tehtiin piirustukset, kertoo talossa lapsuutensa viettänyt porvoolainen galleristi Jorma A. Aunela.

Kaksikerroksiseen huvilaan tuli jyrkkä satulakatto. Sisäänkäynti laitettiin kaupungin puoleiseen nurkkaan ja oleskelutilat avautuivat joelle. Huvila oli tarkoitettu vain kesäkäyttöön, joten yläkertaan ei laitettu lainkaan uuneja. Kaupunkilaiset alkoivat kutsua mäkeä Doktorsbackeniksi.

Kivikkoinen pihapiiri alkoi muotoutua mitä kauneimmaksi puutarhaksi. Mimmi Wallgren oli Fredrika Runebergin hyvä ystävätär ja puutarhan hoito oli heidän yhteinen intohimonsa. Rouvat tilasivat yhdessä muun muassa ruusuja Ranskasta ja vaihtoivat kasveja keskenäänkin.

Huvilalle johtava lehmuskuja on Georg Wallgrenin istuttama. Ympäröivä puutarha oli myöhemmin kuvanveistäjänä tunnetuksi tulleen Ville Vallgrenin leikkikenttä. Kuva: Inka Töyrylä Inka Töyrylä

Ville Vallgren rakasti kesähuvilan pihapiiriä lukemattomine piilo- ja leikkipaikkoineen ja autteli äitiään istutuspuuhissa. 12-vuotiaana hän ilmoitti lopettavansa koulunkäynnin ja ryhtyvänsä puutarhuriksi. Kasvettuaan Ville kuitenkin lähti opiskelemaan aluksi arkkitehdiksi, kunnes innostui kuvanveistosta.

Vanhempien kuoltua huvilaan muutti muutamaksi vuodeksi Staffan Träskelin, kunnes tehtailija Aram Aunela osti sen 1907.

– Aram oli isoisäni, hyvin innovatiivinen ja toimelias, Jorma Aunela kertoo.

Nyt alkoi huvilalla kokonaan uusi aikakausi. Aram Aunela laittoi pieneen piharakennukseen ”tehtaan”, siihen samaan, jossa Ville Vallgren oli vuosikymmeniä aikaisemmin paistanut lättyjä. Vaikka paja oli pieni, olivat suunnitelmat suuret. Jo syyskuussa Uusimaa-lehdessä nähtiin pieni uutinen, jonka mukaan ”Porvoon Teknillinen Tehdas on nimenä uudella tehdaslaitoksella ent. Wallgrenin huvilassa. Omistaja Hra. A. Aunela tulee siinä valmistamaan sinettilakkaa, kenkärasvaa ja kiillotusainetta.”

Kuukautta myöhemmin Aram Aunela haki samassa lehdessä töihin ”säännöllistä työläisnaista sekä virkeää maalaispoikaa”.

Piharakennusta laajennettiin ensimmäisen kerran 1910. Aunela kehitteli itse tuotteitaan ja valikoima kasvoi suksivahalla ja muovailuvahalla.

Kerrotaan, että ensimmäisen maailmansodan aikana tehdas osti kaupungista kaikki liikenevät kynttilät suksivahan valmistusta varten. Tarinan mukaan vaha myytiin Venäjän armeijalle, jolloin armeija kulki yhtä paljon eteen kuin taaksepäinkin. Myös muovailuvahaa myytiin puolustusvoimien tarpeisiin, sillä se sopi hyvin harjoituskranaatteihin.

Aram Aunela kuoli keuhkotuberkuloosiin 1924. Hänen vaimonsa jatkoi tehdasta, kunnes Jorma A. Aunelan isä Veikko Aunela otti sen johtoonsa 1950-luvulla.

– Minä sain leikkiä Ville Vallgrenin maisemissa. Se oli kaunis ja ihana paikka. Georg Wallgren oli istuttanut kiviaidan portille kotikuusen, joka on vieläkin olemassa. Me kiipeiltiin siinä poikien kanssa ja merkittiin liidulla, miten korkealle pääsimme. Minä olin pienempi kuin isoveli, pääsin korkeammalle ja sain ennätyksen, Jorma Aunela muistelee.

Myös Wallgrenien istuttama, Pellingintieltä huvilalle johtama lehmuskuja on yhä olemassa.

Yksi vanhimmista ja tärkeimmistä tuotteista oli sinettilakka. Aram Aunela oli kehitellyt sen saksalaisiin opuksiin pohjautuvan reseptin itse. Aunelanmäellä valmistettua sinettilakkaa käyttivät muun muassa Suomen ja Ruotsin postit ja vaalilautakunnat.

Sinettilakan tärkeimmät raaka-aineet olivat tärpätti ja hartsi. Kun myöhemmin sota-aikana oli pulaa kaikesta, korvattiin hartsi kotimaisella pihkalla.

Myöhemmin tehdas tuli tunnetuksi erityisesti taulu- ja öljyväriliiduistaan ja porvoolaiset ryhtyivät kutsumaan Porvoon Teknillista Tehdasta ytimekkäästi liitutehtaaksi.

– Me lapset saimme leikkiä tehtaalla eivätkä väriliidut koskaan loppuneet. Myöhemmin kouluaikana minäkin olin tekemässä liituja, niin sain vähän taskurahaa, Jorma Aunela kertoo.

Tehdas toimi vuoteen 1992 asti ja lähes kaikki työvaiheet tehtiin loppuun asti käsin. Liitumassakin keitettiin suuressa alumiinikattilassa puuhellalla. Jorma Aunela toivoi, että historiallinen tehdas olisi suojeltu. Nykyisin sen paikalla on asuintalo, jonka punaiset ulkoseinät ovat samoilla sijoilla ja kivijalka on alkuperäinen.

Villa Aunela on yhä suvun omistuksessa. Tehdasta ei enää ole, mutta Porvoon väriliituja valmistetaan nykyisin Artjärvellä Wennströmin vesiväritehtaalla.

Kaikki Talot kertovat -sarjassa julkaistut artikkelit on sijoitettu alla olevaan karttaan. Klikkaa taloa, niin pääset lukemaan jutun sekä liikkumaan helposti tarinasta toiseen.