Talot kertovat: : Suklaa tuoksui keskustassa – makeistehdas päihitti sekä sodan että laman

Vanhojen seinien sisäpuolelle kätkeytyy lukemattomia tarinoita. Talot kertovat -sarjassa lähdetään aikamatkalle menneisyyteen.

Vanha kuva makeistehtaasta kertoo, kuinka ympäristökin on muuttunut. Kaupunginpuisto jää oikeaan alakulmaan. Brunbergit asuivat tehtaan vieressä olevassa puutalossa. Kuvausvuosi ei ole tiedossa. Brunberg

Inka Töyrylä

Porvoossa on aina osattu herkutella, eikä herkkujen valmistajistakaan ole koskaan ollut täällä puutetta.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Porvoossa toimi lukuisia leipomoita ja makeistehtaita. Yksi menestyneimmistä oli 1871 perustettu Lindforsin leipomo, joka oli alkanut vuosisadan lopulla valmistaa myös konvehteja, suklaata ja marmeladia.

Vuonna 1907 jo kuuluisaksi kasvaneelle Lindforsin tehtaalle otettiin oppipojaksi karamellinkeittoa opettelemaan 16-vuotias Lennart Brunberg. Muutamaa vuotta myöhemmin hän oppi keittämään myös Alku-karamelleja, joiden resepti oli saatu venäläisiltä sokerileipureilta. Samalla nuorukainen oppi, että jouluun oli alettava valmistautua jo varhain keväällä, jos mieli pärjätä. Varastot oli saatava täyteen ääriään myöten.

– Joulu on ollut kautta aikojen makeistehtaiden tärkein sesonki. Niin on yhä vieläkin, Lennart Brunbergin pojanpoika Tom Brunberg kertoo.

Ensimmäisen maailmansodan aikana ajat huononivat, raaka-aineita oli hankala saada, mutta Lindforsin makeistehdas menestyi. 1917 valmistui uusi komea kolmikerroksinen tiilitalo Raatihuoneenkadulle. Lennart Brunberg työskenteli siellä karamellinkeittäjänä ja työnjohtajana.

20-luvulle tultaessa makeistehdas oli kasvanut jo kaupungin toiseksi suurimmaksi yritykseksi. Tähän asti siellä oli valmistettu lähinnä karamelleja ja marmeladeja, mutta nyt myös suklaa astui mukaan kuvioihin. Jouluksi käärittiin käsin tuhansia kiloja Porvoon konvehteja eli tryffeleitä, jotka edustivat uusinta uutta.

Lennart Brunberg imi itseensä oppia ja perusti 1922 oman makeistehtaan. Kolmessa vuodessa hän kasvatti tuotantonsa lähes Lindforsin mittoihin. Lopulta Brunberg valtasi entisen työnantajansa.

– Isoisä osti Lindforsin makeistehtaan 1928. Silloin hän palasi takaisin Raatihuoneenkadun tehtaalle.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Vanhan makeistehtaan nykytila on surullinen. Maineikas tehdasrakennus rapistuu keskustan paraatipaikalle. Kuva: Aada Hotti Aada Hotti

Raatihuoneenkadulla valmistettiin lukemattomia erilaisia karamelleja.

– Kaikki tehtiin käsityönä, koneita oli ennen sotia vähän. Suurissa kattiloissa keitettiin alkuja ja lakritsia. Oli kaikenlaisia toffeita, kovia ja pehmeitä. Vanhoissa hinnastoissa on valtava määrä erilaisia tuotteita. En ymmärrä, miten se oli mahdollista. Ehkä niitä tehtiin hyvin pieniä eriä, Tom Brunberg sanoo.

Vaikka 30-luvulla makeisten kulutus laski, tuotti tehdas silti yli 200 tonnia makeisia ja henkilökuntaa oli lähes sata. Sota kuitenkin pysäytti makeistehtaan toiminnan useaksi vuodeksi.

– Raaka-aineitakaan ei saanut. Muistelen isän kertoneen, että koneet vain rasvattiin ja pistettiin pakettiin, että ne säilyisivät sodan yli, Brunberg kertoo.

Sota-aika oli koitua tehtaan kohtaloksi. Viereiseen kaupunginpuistoon putosi pommi, jonka sirpaleet rikkoivat tehtaan viereisen puutalon – Lennart Brunbergin kodin – ikkunat, seiniinkin tuli vaurioita.

– Tehdas säilyi. Se oli onni. Tehtaan kellarissa oli pommisuoja. Naapurusto ja ohikulkijat juoksivat sinne suojaan hälytysten tullen.

Kun sodasta selvittiin, kohtasi tehdasta uusi onnettomuus. Lennart Brunberg ei ollut ehtinyt saada vielä tehdastaan kunnolla käyntiin, kun hän menehtyi kotinsa tulipalossa tammikuussa 1945. Tapaus järkytti koko kaupunkia.

– Tulipalo oli ilmeisesti lähtenyt isoisän sähköisestä lämpötyynystä. Isäni ja hänen sisarensa joutuivat astumaan hänen saappaisiinsa. Tehtävä ei ollut helppo. Sodan jälkeen ei ollut käytännössä mitään.

Pikkuhiljaa tehdas saatiin kuin saatiinkin takaisin jaloilleen.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Brunbergilla on tallella ensimmäinen pusukone vuodelta 1951. Laitteessa on ratti ja poljin, joiden avulla pursotettiin valkuaisvaahtoa puualustalle aseteltujen keksien päälle. Sitten pusut vietiin alustoineen päivineen kuorrutettavaksi. Konetta esittelevä toimitusjohtaja Katarina Enholm toteaa työn olleen varsin hidasta. Kuva: Aada Hotti Aada Hotti

Tom Brunberg vietti koko lapsuutensa makeistehtaalla. Hän oli kaksivuotias, kun Neekerinsuukot tulivat markkinoille 1951. Tuote on valikoimissa yhä edelleen, mutta se koki nimenmuutoksen 2000-luvun alussa.

50-luvun puolivälissä tehtaan nimestä tiputettiin puolet pois. Brunberg-Lindforsin makeistehtaasta tuli Brunberg.

– Asuimme puutalossa tehtaan vieressä, siinä, mikä nyt on aika huonossa kunnossa. Livistin tehtaan puolelle aina kun silmä vältti. Isä oli kieltänyt menemästä, sen ajan tehdas ei ollut kovin turvallinenkaan pienelle pojalle, Brunberg muistelee.

Makea ei häntä sinne houkutellut. Suklaa ja makeiset eivät kuulemma maistu, kun niiden keskellä kasvaa.

– Mutta siellä oli jännittävää. Kun isä tuli paikalle, piilouduin tätien työpöytien alle. Kun hän poistui huoneesta, tädit ilmoittivat, että ”vaara ohi”.

Tehtaana Raatihuoneenkadun rakennus oli varsin epäkäytännöllinen ja hankala.

– Kolmessa kerroksessa oli painavia kattiloita ja koneita. Rapuissa juostiin paljon. Vasta sotien jälkeen tuli jonkinlainen tavarahissi. Lisäksi oli vinssikuilu, koukku ja vaijeri, jolla pystyi nostamaan tavaraa maantasosta yläkerroksiin, Brunberg muistelee.

Suklaata valmistettiin alimmassa kerroksessa. Toisessa kerroksessa oli pakkaamo ja lähettämö, kolmannessa keitettiin lakritsia ja alkuja. Vintillä oli varasto. Koneita oli yhä vähän. Taitava käärijä kääri käsin yli 40 kiloa makeisia papereihinsa työpäivän aikana.

Vaikka Tom Brunberg viihtyi lapsena tehtaalla, ei hän koskaan ajatellut alaa omakseen.

– En ollut siellä koskaan edes kesätöissä, vaan aina muualla!

Tom Brunbergin kasvaessa tehdaskin kasvoi. 1965 tuotanto siirrettiin uusiin tiloihin Tarmolan teollisuusalueelle. Aikanaan Tom Brunbergkin astui isänsä saappaisiin, kuten tämä oli astunut oman isänsä saappaisiin. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Vanha tehdasrakennus annettiin vuokralle. Aluksi siinä toimi Tele ja vuodesta 1978 eteenpäin Porvoonseudun musiikkiopisto. Siitä moni yhä rakennuksen muistaakin.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Moni muistaa makeistehtaan talon Porvoonseudun musiikkiopistosta. Vanha sisäänkäynti ei enää houkuttele. Kuva: Aada Hotti Aada Hotti

Suklaantuoksu on hälvennyt Raatihuoneenkadulta jo kauan sitten. Kolmikerroksinen rapistuva tehdasrakennus odottaa yhä kohtaloaan kaupunginpuiston laidalla, paraatipaikalla. Vuosia sitten sen paikalle piti tulla hulppeita kerrostaloasuntoja.

Brunbergin makeissuku myi vanhan tehdasrakennuksensa 2011.

– Vanha tehdasrakennus piti purkaa. Olin itsekin kiinnostunut hankkimaan asunnon täältä. Olenhan asunut koko lapsuuteni tehtaan vieressä. Pian kaupanteon jälkeen joku kuitenkin huomasi, että vanha tehdas pitääkin säilyttää. Sellaisenaan sinne oli mahdoton rakentaa asuntoja, Tom Brunberg kertoo.

Vanha kuva makeistehtaasta kertoo, kuinka ympäristökin on muuttunut. Kaupunginpuisto jää oikeaan alakulmaan. Brunbergit asuivat tehtaan vieressä olevassa puutalossa. Kuvausvuosi ei ole tiedossa. Kuva: Brunberg Brunberg

Kaikki Talot kertovat -sarjassa julkaistut artikkelit on sijoitettu alla olevaan karttaan. Klikkaa taloa, niin pääset lukemaan jutun sekä liikkumaan helposti tarinasta toiseen.