Talot kertovat: Jokikadun kauppiastalossa tehtiin makkaraa ja murhayritys

Vanhojen seinien sisäpuolelle kätkeytyy lukemattomia tarinoita. Talot kertovat -sarjassa lähdetään aikamatkalle menneisyyteen, osa 33.

Jokikatu 22:n historia on pitkä. Tontilla on ollut kauppiastalo ainakin 1600-luvulta asti. Outi Paappanen

Inka Töyrylä

Vanhassa vihreässä makkaramestarin talossa, osoitteessa Jokikatu 22 on seesteinen tunnelma. Seinillä ja hyllyillä ei roiku makkaroita tai muutakaan lihaisaa, vaan vaihdellen öljyvärimaalauksia, veistoksia ja keramiikkaa.

Talossa toimivat Galleria Maari, design- ja antiikkiliike Viridianne sekä Viivin Kosmetiikkapuoti muodostavat harmonisen estetiikan ja luonnollisuuden yhteistilan.

Raatihuoneentorin vieressä nököttävä talo on rakennettu kauppiastaloksi Porvoon palon jälkeen 1770. Talon omistava Jukka Kullberg on selvittänyt tontin historiaa vuoteen 1622, johon ajoittuu ensimmäinen merkintä tontin myynnistä.

– Niihin aikoihin tuli lainsäädäntö, että maanomistuksesta oli pidettävä rekisteriä. Tämä on aina ollut kauppiastontti. Siksi tälläkin talolla on ollut hirveän paljon omistajia matkan varrella, toisin kuin suvuissa perintöinä kulkeneilla maatiloilla. Meidän sukumme on ollut historian saatossa tämän talon pitkäaikaisin omistaja, Kullberg kertoo.

Kullbergin isovanhemmat ja vanhemmat ostivat kiinteistön yhdessä vuonna 1949.

– Muutimme taloon 1950. Olen siis viettänyt siellä koko lapsuuteni.

Nuorena miehenä Kullberg lähti muualle, mutta palasi kotitaloonsa 1980-luvun alussa. Arkkitehtinä ja kaupunkisuunnittelijana uransa tehnyt Kullberg on tutkinut omaksi ilokseen paljon oman kotitalonsa lisäksi myös vanhan kaupungin historiaa.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Kauppiastalon sijainti on ihanteellinen. Tontin alareuna on joen rannassa, mikä on mahdollistanut tavaran tuomisen ja viemisen. Liiketila on sijainnut kadun varrella.

Talossa on ollut monenlaista liiketoimintaa, mutta 1875 siinä alkoi makkaratehtaan aikakausi. Talon osti Carl Wilhelm Lindström, joka muutti aiemmin pakari- ja renkitupana toimineen piharakennuksen tehdastilaksi ja möi omia tuotteitaan puodissaan. Lisäksi myynnissä oli tiettävästi Myrskylästä tuotua maitoa sekä Lewinin tehtaan valmistamaa viinaa.

– En usko, että hänellä oli omaa teurastamoa ainakaan suuremmassa mittakaavassa, vaan liha tuli muualta. Joitakin kotieläimiä pihapiirissä kyllä aina oli. Hevostalli ja sikoja, Kullberg kertoo.

Vanha kaupunki alkoi muuttua 1800-luvun lopulla, kun tori ja kaupungintalo siirrettiin "uuden kaupungin" puolelle.

– Keisari oli matkustanut Porvoon läpi ja katsonut, että onpa ahtaasti rakennettua, epäterveellistä ja rumaakin. Hän totesi, että kaupunki oli ylikansoitettu ja vailla mitään säännönmukaisuutta, joten kaupunki oli kaavoitettava uusiksi. Carl Ludvig Engel teki uuden ruutukaavan ja kaupunki lähti laajentumaan etelään päin, Kullberg kertoo.

Pikkuhiljaa vanhasta kaupungista muodostui vähän köyhälistöalue, millaisena se pysyi 1900-luvun lopulle asti, kunnes turistit alkoivat muuttaa tilannetta jälleen aivan radikaalisti toiseen suuntaan.

Jukka Kullberg

Varakkaampi väki alkoi muuttaa uudelle alueelle parempiin taloihin ja suuremmille tonteille.

– Pikkuhiljaa vanhasta kaupungista muodostui vähän köyhälistöalue, millaisena se pysyi 1900-luvun lopulle asti, kunnes turistit alkoivat muuttaa tilannetta jälleen aivan radikaalisti toiseen suuntaan.

Vaikka vanhan kaupungin asukasmäärä väheni, tarvittiin yhä lähipalveluja. Kauppa keskittyi edelleen Raatihuoneentorin ja sitä sivuavien Väli- ja Jokikatujen varteen.

Lindströmin luovuttua makkaratehtaastaan sen osti Carl Baldauf, joka harjoitti elinkeinoilmoituksensa mukaan tontilla lihan, maalaistavarain ja muitten elintarpeitten kauppaa sekä teurastusta ja makkarantekoa Hän hankki tehtaaseensa kalliin, sähkökäyttöisen lihanpilkkomiskoneen, jonka Borgåbladet kertoi uutisessaan tekevän peräti kymmenen miehen päivätyöt tunnissa.

Viimeinen makkaratehtailija talossa oli venäläissyntyinen Ivan Tschistjakoff.

– Nimi oli luultavasti tuon ajan porvoolaisille mahdoton lausua, joten hän muutti sen pian Johan Tervolaksi, Kullberg kertoo.

Kaupungissa oli tuohon aikaan toinenkin makkaratehdas ja kun siitä tehtiin kiittelevä lehtijuttu, valmisteli kiivasluontoinen Tschistjakoff siihen närkästyneen vastineen. Sitä ei ehkä koskaan julkaistu, mutta sen luonnos löytyi päärakennuksen ullakon sahanpurutäytteistä 1900-luvun lopulla.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Julkisivupiirros vuodelta 1879 kertoo ajasta, jolloin makkaratehtailija Karl Wilhelm Lindström haki lupaa kolmannen oven avaamiseksi myymäläänsä. Kuva: Jukka Kullbergin arkisto

Samaan aikaan Porvoossa vaikutti säveltäjä ja orkesterinjohtaja, muun muassa Ruusuja hopeamaljassa -sävellyksestään tunnettu Hannes Konno.

– Konno puhui venäjää ja ystävystyi Tervolan kanssa, heidän perheensä viettivät paljon aikaa yhdessä. Elettiin jo 1930-luvun alkua, kun syntyi skandaali. Hannes Konno epäili, vaimollaan olleen suhde Tervolan kanssa. Eräänä marraskuisena aamuna Konno tuli Tervolan asuntoon ja ampui tätä kohti kaksi laukausta. Tämä tapahtui siinä tilassa, jossa nyt on kosmetiikkapuoti. Silloin se oli osa suurempaa salia, Kullberg kertoo.

Laukaukset eivät olleet kuolettavia, mutta Tschistjakoff – Tervola – joutui sairaalaan. Sieltä kotiuduttuaan hän myi makkaratehtaansa melko pian ja muutti Kotkaan.

– Hannes Konno joutui vankilaan murhayrityksestä. Teko todettiin mielenhäiriössä tehdyksi, joten hän istui tuomiotaan vain pari vuotta, Kullberg kertoo.

Isovanhempani ja vanhempani kiinnostuivat talosta 1949 juuri siitä syystä, että siinä oli valmis liiketila. He pitivät talossa pitkään sekatavarakauppaa.

Jukka Kullberg

Makkaratehtaan aika oli ohi. Tehdas muutettiin asuinkäyttöön 1932. Liiketila laitettiin vuokralle.

– Isovanhempani ja vanhempani kiinnostuivat talosta 1949 juuri siitä syystä, että siinä oli valmis liiketila. He pitivät talossa pitkään sekatavarakauppaa. Se oli Kullbergin kauppa nimeltään. Kaupungissa oli tuohon aikaan valtavasti pieniä lihakauppoja, maitokauppoja, leipäkauppoja ja monenlaisia erikoiskauppoja, Kullberg kertoo.

Kullbergin kauppa oli pieni perheyritys, joka työllisti Kullbergin vanhemmat sekä pari myymäläapulaista.

– Siinä oli 50–60 neliötä, mutta parhaimmillaan kaupassa oli sekatavaraosasto, maito-osasto ja vielä lihaosastokin. Laki edellytti, että näissä kaikissa oli oltava seinä välissä. Se edellytti melko hyvää tilasuunnittelua!

Kullberg kertoo isänsä aloittaneen työpäivän viiden–kuuden aikaan aamulla ottamalla tavaraa vastaan tai käymällä tukussa. Kauppa avattiin kahdeksalta.

Vilkkaan päivän jälkeen ovet suljettiin iltaviideltä, jonka jälkeen vielä siivottiin ja hoidettiin paperitöitä.

– Lopulta kaupalle kävi kuten muillekin pikkukaupoille. Simolinin tavaratalo oli iso ja sieltä sai kaiken kerralla. Isompi söi pienemmät. Isä jäi 70-luvulla sairaseläkkeelle ja lopetti kaupan pidon. Sen jälkeen liiketila laitettiin taas vuokralle.

Sittemmin liiketilassa on toiminut muun muassa moottoripyöräkauppias, sisustus- ja lahjatavaraliike Shop Romantica, antiikkiliike Antique House ja nyt taidegalleria.

Talon julkisivusta voi yhä nähdä kauppiastalon historiaa. Vain yhdessä kohdassa on ollut aina ikkuna, kaikissa muissa aukkokohdissa on ollut vuorotellen ovi tai ikkuna.

– Seinässä näkyy, kuinka laudat on katkaistu ikkunoiden kohdalta. Vanhoja ovia on laitettu kiinni ja niiden tilalle on tehty ikkuna. Tässäkin talossa on ollut parhaimmillaan kolme ulko-ovea kadulle päin, Kullberg kertoo.

Kaikki Talot kertovat -sarjassa julkaistut artikkelit on sijoitettu alla olevaan karttaan. Klikkaa taloa, niin pääset lukemaan jutun sekä liikkumaan helposti tarinasta toiseen.