Vastuu kannettiin, mutta törmäyksiltä ei vältytty – Pernaja oli yksi evakkojen asuttamiseen liittyvien kieliriitojen päänäyttämöistä Suomessa

Nuijamaan evakkoja Multiala-Hyyrysessä kesäkuussa 1941. SA-KUVA

Jyrki Hämäläinen

Suomessa on näihin päiviin asti toistettu poliittisena lyömäaseena väitettä, että suomenruotsalaiset alueet tai ihmiset eivät olisi kantaneet vastuutaan evakkojen asuttamisesta talvisodan ja jatkosodan jälkeen.

Perusteellista historiantutkimusta aiheesta ei ole aiemmin tehty. Nyt historioitsijat Aapo Roselius ja Tuomas Tepora osoittavat myytin vääräksi tuoreessa kirjassaan Muukalaisten invaasio. Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940–1950.

Kirjassa käsitellään laajasti myös siirtoväen asuttamista Itä-Uudellemaalle. Etenkin Pernaja oli yksi evakkojen asuttamisen ja vanhan kartanotalouden törmäyspaikkoja.

Sotien jälkeen noin 450 000 ihmistä täytyi evakuoida ja asuttaa uusien rajojen sisään. Alle puolet evakoista oli kaupunkeihin asettautuneita kaupunkilaisia, mutta yli 200 000 maanviljelijän asuttamisesta syntyi päänvaivaa.

Asia on monipolvinen. Kiihkoilua esiintyi kielirajan molemmin puolin. Evakkojen asuttaminen synnytti muitakin kuin kieleen liittyviä jännitteitä, eikä tässä ole kirjan mukaan eroa suomen- ja ruotsinkielisten alueiden välillä.

Porvoon maalaiskuntaan asutettiin, mutta myös muutti itsenäisesti runsaasti siirtoväkeä.

Asutussuunnitelmilla ei ollut mahdollista kontrolloida vapailla työ- ja asuntomarkkinoilla tapahtunutta työperäistä muuttoa. Se muutti kielisuhteita paljon enemmän kuin mistä hallitus oli aikanaan päättänyt.

Talvisodan jälkeen laajaan kuntaan jäi liki 400 sinne sijoitettua karjalaista, etupäässä Vahvialasta ja Uuraasta.

Yhteensä Porvoon maalaiskuntaan ja kaupunkiin oli vuoteen 1950 mennessä asettunut 2 000 karjalaista. Maalaiskunnan puolella se tarkoitti noin seitsemän prosenttiyksikön muutosta suomenkielisten hyväksi, vaikka talvisodan jälkeen kuntaan jäänyttä siirtoväkeä ei lukuun laskettaisikaan.

Jatkosodan jälkeen kuntaan saapui sijoitussuunnitelman mukaan Vahvialan lisäksi väkeä Viipurin maalaiskunnasta ja myöhemmin Koivistosta.

Moni Tytärsaaresta vuonna 1939 evakuoiduista kalastajista löysi kodin Porvoon saaristosta. Näkyvin muistuma siirtoväen asuttamisesta on Karjalaiskylä, mutta karjalaisten asutustilakyliä perustettiin ympäri pitäjää.

Etelä-Suomen ruotsalaismaat kuuluivat valtakunnan parhaisiin viljelysseutuihin. Suurtilat nousivat keskiöön, kun mietittiin, mistä siirtolaisille lohkottiin maita.

Ruotsinkielisiä alueita suojeli kielilakiin sorvattu kielipykälä, jonka mukaan siirtolaisten sijoittuminen ei saisi oleellisesti muuttaa kunnan kielisuhteita.

Maanhankintalakiin sisällytettiin siksi niin sanottu ruotsalaisraivauspykälä. Ruotsinkieliset maanomistajat saattoivat välttyä kielipykälän vuoksi omien maidensa lohkomiselta niin sanotulla vastikeraivauksella, jos raivauttivat maata siirtolaisille muualta – pääosin Pohjois-Karjalasta ja Pohjois-Savosta.

Raivattavan alan kuului olla 1,5-kertainen luovutukselta vapautuneeseen alaan verrattuna.

Kirjan mukaan suurimmat ruotsalaisvastikeraivaajat keskittyivät Itä-Uudellemaalle, mutta pernajalaiset maanomistajat myös luovuttivat suoraan maata suomenkieliselle väestölle suhteessa enemmän kuin muut ruotsinkieliset pitäjät.

Vuoden 1953 raivauslaskelmien mukaan Suomen suurin yksityinen ruotsalaisraivaaja oli Lapinjärven Pukaron kartanon Nils Borup 311 hehtaarilla.

Ehrnroothin suvun osakeyhtiöitetty Kiialan kartano Porvoon maalaiskunnassa raivasi kuitenkin vielä Borupiakin enemmän, melkein 400 hehtaaria.

Sotiin saakka Pernajan suurkartanot, kuten Sarvilahti, Tervik, Malmgård ja Tjusterby eivät olleet pelkkiä suuria tuotantolaitoksia. Ne muodostivat säätyläisperheiden tiiviin yhteisön. Pernaja oli De Geerien, Creutzien, Antellien ja von Bornien valtakuntaa.

Pernajan kartanoiden omistajat ja etenkin Sarvilahden Ernst von Born ja Tjusterbyn Kurt Antell olivat sekä suomenruotsalaisen poliittisen liikkeen että valtakunnanpolitiikan johtavia nimiä. Ernst von Born oli ruotsalaismaan vankimpia puolestapuhujia.

Ennen talvisotaa kunnan lähes kaikki maanomistajat olivat ruotsinkielisiä, vaikka väestöstä jo lähes 15 prosenttia puhui suomea.

Pernajan kartanonomistajat pyrkivät kaikin keinoin säilyttämään ainakin pääosan maistaan.

Kartanot onnistuivat maanhankintalain kielipykälän takia estämään muuttamasta suurinta osaa kartanomaista pientiloiksi. Kun oman pitäjän maanhankintaan oikeutetut rintamamiehet ja muut ryhmät oli asutettu, oli alueen kartanoilla ja suurtiloilla vielä 2 200 hehtaaria niin kutsutta ylimäärämaata.

Kyse oli maasta, joka olisi pitänyt luovuttaa, mutta jota kielipykälän takia ei voitu antaa siirtoväelle. Sen sijaan maa täytyi korvata rahalla tai raivauksilla. Pernajan ylijäämämaa oli ylivoimaisesti Suomen suurin.

Pernajan viisi suurinta kartanoa luopui lopulta vain reilusta neljänneksestä viljelymaistaan. Mikäli Asutuslain osaston ASO:n lukemia olisi noudatettu orjallisesti, olisi määrä kaksinkertaistunut. Maanhankintalain kielipykälä ja omistajien varallisuus pelastivat Pernajan kartanot, vaikka yleisesti ottaen mahtikartanoiden aika päättyi toiseen maailmansotaan, kirjassa summataan.

Kirjassa käsitellään laajasti myös ns. Merikoivisto-hanketta, joka nosti pienen Pernajan rannikkopitäjän hetkeksi valtakunnanpolitiikan keskiöön.

Kyse oli Karjalan Liiton loppuvuonna 1946 esittämästä vaatimuksesta, jonka mukaan Kannaksen rannikkoväestö ja etenkin koivistolaiset olisi asutettava Uudellemaalle, sanoi kielipykälä mitä tahansa.

Vaatimus johti siihen, että kaksi kansanedustajaa teki talvella 1947 eduskunnassa aloitteen, jonka mukaan Pernajan läntiset osat muutettaisiin Merikoivisto-nimiseksi siirtoväen kunnaksi, jonka väestö koostuisi lähinnä Koiviston kunnan entisistä asukkaista.

Pernajassa viisi kartanoa omisti kaavaillun Merikoiviston alueesta 90 prosenttia. Alueella asuneet 1 300 henkilöä oli tarkoitus siirtää muualle. Lisäksi muun muassa Isnäsin saha olisi pakkolunastettu.

Radikaaliudestaan huolimatta Merikoivisto herätti eduskunnassa innostusta, mutta eteni hitaasti. Muun muassa presidentti J.K. Paasikivi vastusti sitä kiivaasti.

Väliin tulivat eduskuntavaalit kesällä 1948. Merikoivisto säilyi keskustelun aiheena aina 1950-luvun alkuun asti, jolloin asiaa käsiteltiin viimeistä kertaa eduskunnassa. Hanke kuopattiin lopullisesti vuonna 1951.

Siirtoväen sijoitussuunnitelman mukaan Uudellemaalle ja Varsinais-Suomeen asutettiin yhteensä reilut 130 000 evakkoa. Ruotsinkielisten kuntien osuus oli vajaa kymmenys koko joukosta. Tutkijoiden mukaan kielipykälän takia ruotsinkielisille alueille jäi asuttamatta lopulta vain noin 350 perhettä.

Myös ruotsalaisraivaukset toteutuivat täysin kaavaillussa laajuudessaan ennen 1960-luvun rakennemuutosta.

Lähde: Aapo Roselius ja Tuomas Tepora: Muukalaisten invaasio. Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940–1950. Kustantamo Schildts & Söderströms, 2020.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.