Runeberg-palkinto: Kinnusen sotaromaanissa kuuluu vankileireiltä palanneiden naisten vaiettu ääni – "Tämä on aihe, mistä ei koskaan puhuttu"

Tommi Kinnusen idea romaanistaan syntyi saunan lauteilla. Minna Harmaala

Tanja Kuisma

Alkukesällä 1945 viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kotimatkalle läpi poltetun Lapin.

Tällä lohduttomalla marssilla Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokas Tommi Kinnunen laittaa lukijansa haistamaan savuavat rauniot ja aistimaan ihmisarvostaan riisuttujen naisten mielialoja.

Ei kertonut katuvansa -romaani avaa todentuntuisen näkymän naisten valinnoista heidän oman ajattelunsa kautta. Sotien jälkeen naisille oli Suomea jälleenrakentavien puheissa varattuna vain rooli saksalaisten huorina.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Tommi Kinnunen oli lukenut Marianne Junilan Oulun yliopistossa tekemän, 385-sivuisen väitöskirjan suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelosta Pohjois-Suomessa jatkosodan ja Lapin sodan aikana 1941–1944.

– Se oli hurjan kiinnostava kirja. Lapsuudessani Kuusamossa kuiskuteltiin aiheesta. Puhuttiin tytönhupakoista ja käytettiin ilkeämpiäkin nimityksiä, mutta niin että naisia olisi vienyt saksalaisten mukaan rakkaus tai seksi.

Junilan väitöskirjan luettuaan kirjailija ällistyi, miten lähdön syyt olivat aivan erilaisia.

Tämä on aihe, mistä ei koskaan puhuttu.

Kirjailija Tommi Kinnunen.

– Puhuin saunan lauteilla puolisolleni suu vaahdossa, että eihän sinne sen takia menty vaan ihan muista syistä, että miksi tästä ei kerrota. Hän vastasi, että mikset sitten kirjoita siitä. Kun tultiin tupaan, niin mielessä oli jo melkoisesti mielikuvia, joita rupesin kirjoittamaan ranskalaisilla viivoilla paperille. Lähetin vielä samana iltana viestin kustannustoimittajalle, että taitaa olla kirja tulossa.

Lapin sotaan kohdistuvasta kiinnostuksesta huolimatta saksalaisille töihin lähteneistä tai kotimaahan takaisin palanneista naisista on hyvin vähän sotaromaaneja. Niitä ovat esimerkiksi Ritva-Kaija Laitisen Pahan Morsian vuodelta 1986 ja Katja Ketun Kätilö 2016 (WSOY).

Irenen, Katrin, Veeran, Ailin ja Siirin tarina on Tommi Kinnusen neljäs romaani. Edelliset ovat esikoinen Neljäntienristeys, sekä Lopotti ja Pintti. Kirjailijaksi mies ei lapsena tai nuorena haaveillut. Hän meni 1995 Turun ylioppilasteatteriin.

– Taustani on enemmän kabareessa ja ravintolashowssa. Ajattelen kaikkea kuvallisesti, johtuneeko se sitten teatteritaustasta vai siitä, että olen vanhaa valokuvaajasukua.

Kinnusen päätyö on opettaminen lukiossa, joten sotaromaanin valmistuminen kesti kaksi vuotta.

– Runko oli äkkiä kasassa, mutta kirjoitan vapaa-ajallani. Tarinassahan loppujen lopuksi vain kävellään.

Historiallisten yksityiskohtien tarkistamiseen paikan päällä toi kevään 2020 korona-aika omat rajoituksensa. Kaikille tapahtumapaikoille tai arkistoihin ei päässyt jalkautumaan.

– Pohjois-Norjan tilanteesta sodan viimeisinä päivinä oli hurjan vaikea saada Suomesta käsin tietoa, koska siitä ei löydä tietoa missään suomalaisissa teoksissa. Lähetin myös kaksi päivää sähköpostia ruotsalaiselle näkkileipätehtaalle. Halusin tarkistaa, että minkälainen näkkileipäpaketti oli silloin käytössä.

Kirjailija karsi ja selkeytti kertomusta. Alunperin hän ajatteli kuljettavansa lukijaa hämärässä kuten naisiakin.

– Heillä ei ollut nimiä, oli vain esimerkiksi baskeripää ja saapasjalka. Koelukijat pitivät sitä liian monimutkaisena. Myös takaumia henkilöiden menneisyydestä karsittiin, kun päätimme pitää Irenen päähenkilönä.

Naisten ajatusmaailma ja kokemukset välittyvät aidontuntuisina. Tommi Kinnunen kävi kävelemässä käsivarren Lapissa pätkän maastosta yhä löytyvää tietä, jota pitkin naiset sotien jälkeen palasivat.

– Kuuntelin ja katselin siellä jonkin matkaa kävellessä, että miltä siellä tuoksui ja tuntui. Ei kuulunut muuta kuin hiljaisuutta, tuulen huminaa ja hiekan narske askeleiden alla.

Naisen asemasta sodassa vallitsee kirjailijan mukaan yhä yksipuolinen kuvasto. Nainen nähdään joko kaatuneen äitinä, surevana vanhana naisena, lottana tai jonkinlaisena viihdytysjoukkoihin kuuluvana naisena.

– Sota on naisen näkökulmasta niin erilainen miehiin verrattuna. Saksalaisten luota palanneet joutuivat loppuikänsä kuuntelemaan huorittelua tai he vaikenivat, eikä kukaan tiennyt missä he olivat olleet. Heitä ei myöskään ole ketään puolustamassa, kuten miehillä on aseveliyhdistyksiä.

Kinnunen ottaa puheeksi suomalaisista SS-sotilaista julkaistun kirjan, jossa arveltiin heidän osallistuneen yhtälailla hirmutekoihin saksalaisten rinnalla sodan aikana.

– Jo siihen tarttui SS-Nordin asevelikilta ja kiisti kerrotun.

Myös lukijoiden palaute romaanista kertoo vaikenemisen kulttuurista.

– Kolme eri henkilöä kertoi isoäidistään tai -tädistään. Yksi oli päässyt Saksaan, toinen Hangon karanteenin jälkeen takaisin Suomeen. Kun kysyin kiinnostuneena, että mitä he olivat kertoneet tuosta ajasta, oli vastaus ettei mitään. Tämä on aihe, mistä ei koskaan puhuttu.

Romaanin päätös jää lukijan mielikuvituksen varaan. Naiset katoavat yksi kerrallaan poluilleen jonkinlaiseen usvaan. Seuraavaa romaania ei Kinnusella ole tekeillä.

– Pitäisi varmaan lukea taas joku väitöskirja.

Kirjailija haluaa kirjoittaa joka kerta erityyppisen teoksen, kuten on tehnyt tähän asti.

– Olen inhonnut vaelluskertomuksia niiden kaavalaisuuden vuoksi. Yleensä niissä on useita toisiinsa hitsautuvia ihmisiä, minkä sain tässä vältettyä.

Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saaja selviää 5. helmikuuta. Tätä ennen Kinnunen oli romaaneineen jo Finlandia-ehdokkaana. Hän on hämillään suosiosta.

– Se tuntuu vähän tarpeettomalta, koska huomio kohdistuu kirjan sijasta helposti tekijään.

Minkä matkan haluaisit vielä itse taivaltaa?

– Olen hirveän tyytyväinen tässä tilassa ja sijassa missä nyt olen. Ei ole kaipuuta oikeastaan minnekään muualle.

Pois sota- propagandasta

Marianne Junila auttoi Tommi Kinnusta romaanin lähtöasetelmien rakentamisessa. Ensitöikseen kirjailija joutui tuulettamaan ajatuksiaan ja tarkistamaan asenteitaan.

– Olin lähdössä tekemään uhritarinaa perinteisestä miesnäkökulmasta. Saksalaisten vetäytymiseen liittyy esimerkiksi vahvasti sellainen tarina, että saksalaiset heittää naisia laivasta avomerelle päästyään. Junilan mukaan mitään sellaista ei koskaan tapahtunut, eikä sellaista kohtausta siten ole kirjassa. Tämäkin oli siis yksi sotapropagandan tarinoista, joita oli varattu varoitustarinoiksi naisille, jotka nähtiin joko suojeltavina uhreina tai juonittelijoina.

Raadin perusteluja

Koetut nöyryytykset ja pelko tulevasta seuraavat Veeraa, Ireneä, Siiriä, Katria ja Ailia. Vaivalloisen matkan aikana naiset käyvät läpi muistojaan, mutta jokainen varjelee kuitenkin sitä, mikä on kaikkein kipeintä, mistä ei voi puhua.

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on karun riipaiseva ja syvästi inhimillinen romaani. Sen kerronta on elävää ja kieleltään rikasta. Romaanillaan Kinnunen palauttaa ihmisarvon ja menetetyn kunnian heille, jotka eivät palanneet sodasta sankareina. Se on sankarillinen teko.

Runeberg-palkintoa tavoittelevista kahdeksasta teoksesta on Kinnusen romaani tämänhetkinen yleisön suosikki.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut