Kadulle tuupertunut porvoolainen löysi auttajansa: ”Te ootte ihania ihmisiä, enkeleitä”

Maria Peura ja Johanna Luoto tulivat pelastavina enkeleinä paikalle, kun porvoolaismies tuupertui maahan. Outi Paappanen

Eija Quinlan

Kun porvoolainen 79-vuotias Tapani Mansikkala sai keuhkoveritulpan 20. huhtikuuta noin kello 10.30 ja tuupertui sairauskohtauksen vuoksi tajuttomana Jokikadulle, ennen kaatumistaan hän näki silmäkulmastaan, kuinka nainen kysyy häneltä, onko hän kunnossa.

Kaikki tapahtui nopeasti. Samaan aikaan kun auttamaan tullut porvoolainen kirjailija Maria Peura kysyi mieheltä, miten hän voi, tämä tuupertui kadulle, eikä nainen kyennyt estämään sitä.

Peura kertoi myöhemmin, mitä hän ajatteli siinä tilanteessa.

– Tein pika-arvion, että tuossa on rännissä roikkuva mies. Onko hän humalassa, voinko koskea häneen, onko hänellä mahdollisesti korona, onko hän aggressiivinen? Kaikki nuo ajatukset risteilivät mielessäni. Ylipäätään se, että on tuntematon ihminen, että ottaa kiinni hänestä, Peura pohti.

– Olin siinä lähellä ja kysyin häneltä, miten hän voi. Hän sanoi, ettei saa happea. Kun hän rojahti siihen jalkojeni juureen, mietin, että minun olisi pitänyt pitää hänestä kiinni, ettei hän olisi kaatunut kadulle ja lyönyt päätään niin pahasti.

Mansikkala on näin jälkikäteen eri mieltä. Hän tiesi, ettei hänen kadulle naama edellä rojahtamistaan voitu estää, koska hän on kookas, ja nainen on kooltaan hennompi.

– Et olisi voinut kuin korkeintaan vähän jarruttaa kaatumistani, hän sanoo.

– Istuin sitten siinä asfaltilla ja pitelin hänen verta valuvaa päätään siinä. Se toinen henkilö, jonka olin huutanut paikalle, Johanna Luoto, soitti ambulanssin. On vaikea arvioida, kuinka kauan siinä istuimme, ehkä viisitoista minuuttia. Se tuntui pitkältä se aika odottaa ambulanssia, Peura kertoo.

– Istuin vain siihen kadulle ja otin miehen pään syliini. Miksiköhän muuten tein niin? Halusin, että hänellä oli turvallinen olo siinä. Se oli jotenkin niin karua maata siinä asfaltilla. Välillä pohdin, että valuuko verta mun hameelle, mutta ajattelin, että ei haittaa. Sellaisia käytännön ajatuksiakin tuli mieleen.

Seniorimiehen muistikuvat pätkivät.

– Kun sä kysyit, että mikä mulla on, sen jälkeen en muista mitään, ennen kuin tokenin ja tajusin, että pidät päätäni sylissäsi. Ajattelin, että mikäs tässä on ollessa, kun ei ollut kipujakaan, Mansikkala muistelee.

Mies oli shokissa, ja eikä näin ollen tuntenut kipua vaikka kasvot olivat yltä päältä veressä.

Tajuihin tultuaan mies oli Peuran mukaan ”autuaan oloinen” ja myös kiitteli vuolaasti häntä auttamaan pysähtynyttä naista.

– Te ootte ihania ihmisiä, enkeleitä, hän hoki hokemistaan.

– Minulla oli siinä turvallinen ja hyvä olla. Ensin kyllä ihmettelin, miksi hän piteli päätäni, mutta sitten vähin erin aloin tajuta, että olin kai kaatunut, Mansikkala kertoo.

Kaikki muodollisuudet unohtuivat siinä äkillisessä tilanteessa.

– Ehdin siinä ajatella, että voisimme esittäytyä ja kysyä, kuka sinä olet, mutta se sitten jäi siinä tilanteessa. Mietin myös, että elämääni tuli äkkipysähdys sillä hetkellä. Kiireet loppuivat kerralla, Peura puolestaan kertoo.

– Olen käynyt Kirjailijaliitossa ensiapukurssin, mutta en kyllä muista siitä yhtään mitään, kun en ollut kerrannut asioita.

Murphyn lain mukaan Maria Peura ei voinut soittaa ambulanssia, koska hän oli matkalla puhelinliikkeeseen korjauttamaan sekaisin mennyttä puhelintaan.

– Olin hirveän kiukkuinen kun piti kesken työpäivän lähteä korjauttamaan puhelinta, Peura muistelee.

Niinpä hän huuteli ohikulkijoita soittamaan ambulanssia tai lainaamaan hänelle puhelinta, että hän olisi soittanut ambulanssin. Eräs vanhempi nainen meni ohi reagoimatta, mutta sitten vihdoin paikalle saapui porvoolainen Johanna Luoto, joka viipymättä soitti ambulanssin paikalle.

Nuori nainen ei epäröinyt auttaa. Hän tarkkaili ensin tilannetta vähän kauempaa. Kun Peura huusi häntä apuun, hän tuli epäröimättä.

– Näin jo kauempaa, että siellä kadulla tapahtuu jotain. Pidin sitä silmällä. Olen käynyt parikin ensiapukoulutusta, joten yritin muistella, että missä järjestyksessä mitäkin piti tehdä. Olihan se ruhje siinä miehen silmän alla aika pahan näköinen, Luoto kertoo.

Hän ei ollut koskaan aikaisemmin joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen, mutta kannustaa muitakin auttamaan avun tarpeessa olevaa.

– Kyllä rohkeasti täytyy uskaltaa mennä kysymään, että tarviiko apua. Ettei vaan jää katselemaan, että onpas hassusti menevä ihminen. Se tilan antaminen on meidän suomalaisten piirre. Pitäisi uskaltautua, sitä ehkä kaipaa enemmän.

Paikalle pysähtyi hetkeksi myös Maria Peuran kummityttö Lumi Ruotsalainen, joka tiedusteli, tarvittiinko kenties myös hänen apuaan tilanteessa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Seniorimies toipui hengenvaarallisesta veritulpastaan sairaalahoidon jälkeen, ja hänelle jäi syvä kiitollisuus kadulla häntä auttaneita tuntemattomia kohtaan.

Kun hän vihdoin löysi heidät Uusimaassa olleen lehtijutun ja Hätäkeskuslaitoksen tiedotuksen avulla, hän tarjosi heille kakkukahvit ja isot kukkakimput kiitollisuutensa osoituksena.

Heidän kohtaamisessaan käytiin läpi tapahtumat ja siinä tilanteessa risteilleet ajatukset. Tästä kokemuksestaan auttamaan tulleet naiset sanovat yhteen ääneen:

– Tämän jutun tärkein viesti on kannustaa ihmisiä rohkeasti auttamaan silloin kun näkee, että joku ihminen on saanut sairauskohtauksen.

Kommentoi

Mainos: Itä-Uudenmaan Osuuspankki

Kaikki joukolla vaurastumaan!

Uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut