Talot kertovat: | Köyhästä puotipojasta kasvoi kaupungin merkittävin mies

Keltaisessa puutalossa Nikolain- eli nykyisen Mannerheiminkadun varrella asunut kauppaneuvos Johannes Askolin (1843–1912) oli kuollessaan 69-vuotiaana oman aikansa ylivoimaisesti rikkain porvoolainen. Menestyminen kuitenkin vaati niin kekseliäisyyttä, sitkeyttä kuin periksiantamattomuuttakin.

– Hän oli kotoisin Pornaisista, pienestä sepän töllistä. Isä oli kuollut pojan ollessa kymmenvuotias. Leivästä oli pulaa ja elämä vaikeaa, kertoo museolehtori Hannele Tenhovuori.

Oli siis lähdettävä tienaamaan. 15-vuotias Askolin sai paikan puotipoikana Henrik Hjorthin kauppahuoneesta Porvoosta. Lauri Heimanin Kaksi kauppaneuvosta -kirjassa kerrotaan, kuinka nuori Johannes käveli Pornaisista Porvooseen katajasauva kädessään, paljain jaloin. Kallisarvoisia kenkiä piti säästää. Vasta hiukan ennen kaupunkia hän otti repustaan sukat ja kengät ja pani ne jalkaansa antaakseen itsestään uudelle työnantajalleen hyvän vaikutelman.

Askolin ei koskaan unohtanut taustaansa. Katajasauva ja reppu olivat hänen työhuoneensa seinällä tarinan loppuun asti.

Askolin viihtyi kauppahuoneessa ja alkoi opiskella alaa työnsä ohella. Hjorthin sisar, Askolinia 18 vuotta vanhempi Flora, auttoi opiskeluissa.

– Kun Askolin oli 21-vuotias, hän meni Floran kanssa naimisiin. Kauppahuoneen omistaja oli kuollut, joten tietysti pahat kielet puhuivat, että Askolin oli tehnyt ensimmäisen suuren kauppansa, johon kuuluivat samassa nipussa vauras kauppahuone ja kauppahuoneen perijätär. Askolin ei tästä välittänyt, ja avioliitto oli hyvin onnellinen, Tenhovuori kertoo.

Perheeseen syntyi vuonna 1866 poika Johannes Vilhelm eli "Janne". Pari vuotta myöhemmin syntynyt Märtha-tytär kuoli vauvana.

Askolin pyöritti kauppaa ja seurasi aikalaistensa August Eklöfin ja Oskar Simolinin esimerkkiä ja ryhtyi laivanvarustajaksi. Siitä oli hyötyä, sillä kun oli maailmalle vietävää, oli myös tuotavaa.

Tuohon aikaan elettiin vaikeita vuosia. Tuli katovuosi toisensa perään, pelättiin jopa uutta jääkautta, sillä kesällä 1897 jäät lähtivät järvistä vasta juhannuksena ja runsasluminen talvi alkoi taas syyskuussa.

Askolin oli kekseliäs. Hän neuvoi maanviljelijöitä viljelemään kauraa, joka menestyi vaikeissa oloissa parhaiten. Hän lupasi ostaa heiltä kaiken ylijäämäkauran, sillä sitä meni Saksassa kaupaksi niin paljon kuin pystyi viemään. Ostettuaan kauran, hän myi talonpojille kulutustavaroita kuten suolaa, siemenviljaa ja työkaluja. Kaupan teko olikin alkuvuosina tietyllä tavalla vaihtokauppaa, josta jokainen hyötyi.

Juttu jatkuu kuvan alla.

1874 Askolin päätti keskittyä puutavarakauppaan ja sahatoimintaan, jota hän harjoitti jo usealla eri paikkakunnalla. Samana vuonna hän osti Mannerheiminkatu 10:n kiinteistön ja kunnosti asuintilat kodikseen. Perheen käyttöön tuli peräti 12 kaunista huonetta. Kellariin laitettiin Askolinin uudet konttoritilat.

Gustaf Westerbergin suunnittelema empiretalo oli valmistunut 1846. Sen oli rakennuttanut varakkaan kauppiaan puoliso Augusta Brandt, joka sittemmin peri tädiltään Kiialan kartanon. Hänen tyttärenpojastaan Albert Edelfeltistä tuli myöhemmin kuuluisa taiteilija.

Westerberg puolestaan oli tunnettu suunnittelemistaan taloista. Lähes puolet vuosien 1830–1860 aikana toteutuneesta kaupungin rakennuskannasta oli hänen käsialaansa.

Talon ja naapuritontin välissä oli ryytimaa, joka samalla toimi palokujana. Pihalla oli ulkorakennus käymälöineen ja varastoineen sekä leivintuparakennus. Kadulta pihalle oli kaksiosainen peilirakenteinen käyntiportti. Julkisivulaudoituksen ja ikkunoiden koristelistoituksen muoto ja mahdollisesti materiaalikin on säilynyt alkuperäisenä. Ikkunat ja vuorilaudat on uusittu 1900-luvun lopulla.

– Tästä rakennuksesta tuli Johannes Askolinin koti, jossa hän eli elämänsä loppuun asti. Vaikka hän omisti useita kartanoita, olivat ne vain kesähuviloita. Hän nautti eniten elämästään kaupungissa, Tenhovuori sanoo.

Johannes Askolin arvosti suuresti Flora-vaimoaan ja antoi hänelle mielellään lahjoja. Kerran hän tilasi Pietarista sadan hengen astiaston, jonka jokaisessa esineessä oli Floran nimi. Askolin puolusteli astiaston suuruutta sillä, että olipahan särkymisen varaa.

Flora Askolin menehtyi yllättäen 51-vuotiaana 1877. Se mursi Johannes Askolinin sydämen, mutta paria vuotta myöhemmin hän meni kuitenkin naimisiin kauniin Berta Johnsonin kanssa. Berta rakasti suurten juhlien järjestämistä – mieluiten silloin, kun aviomies ei ollut kotona. Ei mennyt montaakaan vuotta, kun hän karkasi venäläisen upseerin matkaan. Vaimon katoaminen oli Askolinille järkytys, ja suuri puheenaihe kaupunkilaisten kesken.

Taaskaan Askolin ei aikaillut. 1883 Johannes Askolin vihittiin 27-vuotiaan leskirouva Rosa Nykoppin kanssa. Myös Rosan lapset Nils ja Ella muuttivat Mannerheiminkadun keltaiseen taloon.

– Rosa oli ystävällinen ja lämmin persoona, joka harjoitti suurta hyväntekeväisyyttä. Yhteisen lapsen Rosa ja Johannes saivat vasta seitsemän vuoden kuluttua. Kun Maini Johanna syntyi 1890, kääntyi Askolinin elämässä ikään kuin uusi sivu, Tenhovuori kertoo.

Maini oli isänsä silmäterä, prinsessa, jolta ei saanut puuttua mitään.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Askolinin liiketoimet menestyivät ja laajenivat. Hänellä oli yli 20 000 hehtaaria maata ja metsää kuudessa eri pitäjässä, seitsemän kartanoa ja neljä tilaa. Koskenkylän kartanon yhteyteen oli rakennettu sähkölaitos ja tiilitehdas.

1893 oli aika laajentaa kotia. Piispankadun puoleista rakennussiipeä pidennettiin Gustaf Lodeniuksen ja Elias Schaumanin piirustusten mukaisesti Rihkamakadulle asti. Nikkarityylinen uusrenesanssilaajennus erottuu vanhemmasta osasta yhä.

Lisäksi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kellareita syvennettiin kivijalkapuodeiksi ja julkisivuun avattiin näyteikkunoita.

Koska rahasta ei ollut puutetta ja Askolin oli hyväsydäminen mies, jakoi hän sitä auliisti tarvitseville. Rahan arvoa kuvastaa se, että tuohon aikaan esimerkiksi iso, noin 80 hehtaarin suuruinen maatila maksoi 30 000 markkaa. 1889 Askolin antoi 10 000 kultamarkkaa Porvooseen perustetulle Suomen ensimmäiselle kansanopistolle. Kaupunki sai kirjaston laajentamiseksi peräti 60 000 markkaa. Myrskylän ja Pornaisten kunnat saivat sievoiset summat vähävaraisten auttamiseksi. Yhdessä ystävänsä, tavaratalostaan tunnetun Oskar Simolinin kanssa Askolin rakennutti Näsin hautausmaalle graniittisen siunauskappelin.

Tuohon aikaan oli tapana, että lapset tulivat kesken koulupäivän kotiin syömään. Lauri Heiman kertoo Maini-kirjassaan kuinka 12-vuotias Maini tapasi ikäisensä pojan, joka ruokatunnillaan hoiteli hevosia, koska kotona ei ollut syötävää. Kun hän kertoi tapauksesta isälleen, ei mennyt aikaakaan, kun Porvoon kansakouluissa ryhdyttiin jakamaan ilmainen puuroateria varattomille lapsille.

Kun Askolin perusti 1906 kansakoulut Isnäsiin ja Koskenkylään, tarjottiin niissä kaikille lapsille varallisuudesta riippumatta lämmin ateria.

Tytär oli Johannes Askolinille kaikki kaikessa. Tästä kasvoi aikansa "julkkis", jonka elämää kaupunkilaiset seurasivat elokuvatähtien tapaan. Heimanin Maini-kirja alkaa kuvauksella, jossa porvoolaisten keskuudessa oli levinnyt uutinen: Maini saapuu iltajunalla Pariisista kotiinsa Porvooseen. Nikolainkatu täyttyi ihmisistä, jotka tulivat häntä vastaanottamaan. Tumma kaunotar nousi parivaljakon vetämästä kärrystä kuin ruhtinatar, vilkutti sievästi ja asteli kotiinsa. Väki oli haltioissaan nähdessään hänen yllään olevat Pariisin muodin viimeisimmät luomukset.

Aikuistuttuaan tytär muutti isänsä 1908 perheen kesäasunnoksi rakennuttamaan linnamaiseen Koskenkylän kartanoon.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Menestys ei noussut kauppaneuvokseksi nimitetyn Johannes Askolinin päähän, vaan hän säilyi hyvin kansanomaisena ja teeskentelemättömänä. Tietysti aina joku kateellinen juoruili milloin mitäkin, mutta Askolin ei antanut puheille painoarvoa. Hän totesi vain, että "olipas pikkuporvareilla jälleen hyvä karamelli hampaissaan".

Tavalliset kaupunkilaiset rakastivat Askolinia. Kun Porvooseen perustettiin 1874 ensimmäinen kaupunginvaltuusto, valittiin Askolin mukaan. Hän toimikin kaupunginvaltuutettuna yhtäjaksoisesti 34 vuoden ajan. Porvoon Säästöpankin isännistöönkin hän kuului kuolemaansa asti 39 vuoden ajan.

1893 Askolinille uskottiin Porvoon tärkein luottamustoimi, rahatoimikamarin puheenjohtajuus. Hän hoiti sitä kymmenen vuoden ajan, mutta sivistyneistö piti Askolinia liian "maalaisena". He vaativat, että Porvoon kaltaisella vanhalla kulttuurikaupungilla piti olla johtajanaan hienosti sivistynyt mies, joka edustaisi kaupunkia arvokkaasti. Niinpä Askolin sai kuulla pian 60-vuotispäiviensä jälkeen, että kirjakauppias ja kustantaja Gustaf Leopold Söderström saisi hänen paikkansa.

Johannes Askolin kuoli äkillisesti työnsä ääreen vuonna 1912. Rakkaalla kotitalollakin oli edessään uudet ajat.

Porvoon maalaiskunta kaipasi kipeästi uutta kunnantaloa. Vuonna 1938 kunnalle tarjoutui mahdollisuus ostaa Askolinin entinen kotitalo. Sisätilat kokivat suuria muutoksia, ja ensimmäinen kunnanvaltuuston kokous pidettiin talossa 30. marraskuuta 1939, talvisodan syttymispäivänä.

Taloon sijoitettiin sotavuosina useita lautakuntia ja komissioita sekä valtion verolautakunta. Maalaiskunnan kirjasto ja terveydenhoitotilatkin sinne saatiin mahtumaan. Tilat kävivät kuitenkin pian ahtaaksi. Tähän taloon kiteytyykin viereisen kivisen Kunnantalon syntyhistoria.