Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

”Miten pääsisi lukijan iholle?” – Runeberg-ehdokas Miira Luhtavaara käsittelee teoksessaan pintoja ja pinnallisuutta

”Olin mielettömän iloinen ja onnellinen. Aivan riemukas tunnelma oli”, runoilija Miira Luhtavaara kuvailee tunnelmistaan kuultuaan ehdokkuudesta.

Luhtavaaran kolmas runokokoelmateos Pinnallisuus on asetettu Runeberg-ehdokkaaksi.

Ehdokkuuksia ja palkintoja on tullut hänen aiemmistakin teoksistaan. Runokokoelma Ruohikon luut sai Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Toinen runokokoelma Sinusta roikkuu valoa oli ehdokkaana Tanssiva karhu -palkintoon.

– Runeberg-ehdokkuus on iso kunnianosoitus, hän kuvailee.

Pinnallisuus-runokokoelma lähtee leikittelemään niin runoissaan kuin kirjan sivuillakin pinnoilla.

– Tämä teos selvästi visuaalisin runokirjoistani. Kirjan visuaalisuuden vuoksi opettelin käyttämään taitto-ohjelmaa, hän toteaa.

Visuaalisuuteen liittyy myös kosketus, sillä kirjasta löytyy kolme kohtaa, jotka suorastaan kutsuvat koskettamaan sormilla sivun pintaa. Yhdellä sivulla on esimerkiksi reikiä, toisella läpinäkyvä ryttyinen teipinpala.

– Pinnoissa elää vahvasti ihmisen iho. Konkreettisena pintana on myös kirjan sivut. Tuli ajatus, että haluan työntää oman käteni kirjan läpi. Miten pääsisi lukijan iholle?

Kustantamo innostui Luhtavaaran ideasta ja hän viimeisteli ne käsin yksitellen, jolloin jokainen kirja on uniikki.

– Ne tuovat kirjaan toisen ulottuvuuden.

Halusin tutkia kauneutta ja rumuutta.

– Aiheiden osalta yritän usein etsiä jotakin, mikä häiritsee omaa ajattelua, mikä ei oikein asetu nätisti mieleen, Luhtavaara kertoo.

Kauneutta ja epämuodostumia koskevat pohdinnat yhdistyvät kirjassa muun muassa luontoon, nuoruusaikaan, ruumiin rajoihin ja pintojen tutkimiseen.

– Pinnallisuuden kohdalla halusin yhtenä asiana tutkia kauneutta ja rumuutta, yleisenä esteettisenä kysymyksenä, mutta erityisesti liittyen ihmisen kehoon.

Vainajaiset on Marja Kyllösen romaani, joka odotti puoli elämää syntymäänsä

Luhtavaara pohtii, että on olemassa paljon naisen ruumiinosia koskevia sanontoja, jotka välttämättä vaikuttavat tapaan, miten naisen kehoa katsotaan ja mikä siinä pistää silmään.

– Miksi jotkut kasvot tai ruumiinosat nähdään miellyttävimpänä kuin toiset? Mikä määrittää sen, mikä on rumaa tai epämuodostunutta? Mikä on kielen rooli näissä kysymyksissä?

Hän lähti tietoisesti purkamaan valtavirtakieltä, väänsi sitä uuteen uskoon ja leikitteli sen kanssa.

– Minulla oli aika vahva intuitio kirjasta kokonaisuutena eli tunne siitä, että kirjoitan kohti kokonaisuutta, jossa eri osaset tulevat liittymään toisiinsa merkityksellisellä ja kiinnostavalla tavalla.

Ensin on yksi paikka, sitten kaksi maailmaa – Joel Haahtelan kirjoissa vahvinta on vilpittömyys

Runoilija teki ensimmäisiä muistiinpanoja uusinta kirjaansa varten vuonna 2018, samalla kun hän viimeisteli edellistä runokirjaansa.

– Pinnallisuutta kirjoittaessa tekstiä syntyi nopeasti melko paljon. Tuupin itseäni kirjoittamaan ylös sellaisetkin lauseet, jotka mieli meinasi sensuroida liian hölmöinä.

Luhtavaara kirjoittaa runojaan monessa eri mielentilassa, ja kirjoittaminen vaatii yksityisyyttä. Ensimmäisiä tekstiluonnoksia hän ei näytä muille.

– Kirjoitan myös silloin kun kielenkäyttö tuntuu vastenmieliseltä ja väärältä.

– Usein kirjoittaminen vaatii itsensä patistamista jollain tavalla. Monesti parhaat lauseet syntyvät vasta sen jälkeen, kun kirjoittaminen alkaa kyllästyttää ja meinaa lopettaa kirjoittamisen, hän toteaa.

Runeberg-palkintoehdokas: Johan Bargum kokoaa novellikokoelmassaan elämän post it -lappuja – Rakasta, kärsi – ja muista, mutta ovatko muistot totta?

Psykologiksi kouluttautunut ja alalla työskennellyt Miira Luhtavaara on voinut jo muutaman vuoden ajan keskittyä kirjoittamiseen apurahan turvin.

Hän hurahti runoihin jo pienenä, kun hänen vanhempansa lukivat hänelle lapsena runoja.

– Muistan runojen tuottaman mielihyvän lapsuudessa, kielen kauneuden ja yllätyksellisyyden. Erityisesti Kirsi Kunnaksen Herra Pii Poo oli minulle tärkeä runo.

Luhtavaara alkoi kirjoittaa runoja 7-vuotiaana, heti kun oli oppinut kirjoittamaan, mutta kirjoitusharrastus jäi jossain vaiheessa tauolle. Lukioikäisenä runot palasivat taas Luhtavaaran elämään.

– Muistan edelleen hetken, kun luin ensimmäistä kertaa Tua Forsströmin runon, olin junassa. Minusta tuntui käsittämättömältä, että joku saattoi käyttää kieltä niin ”väärin” ja että se oli silti painettu kirjaan. Runo kommunikoi minulle asioita, joita en tiennyt kielen voivan kommunikoida.

Jaana Rönty on yhä läsnä kulttuurissamme

Hän toteaa, että hyvää runoa ei pysty selittämään muilla sanoin, vaan se puhuttelee jokaista lukijaa eri tavalla. Runo voi olla eri asioita eri ihmisille.

– Voi olla joku oivallus tai esteettinen tai aistillinen mielihyvä, mitä se tuottaa. Voi olla myös joku voimakas tunne, hän luettelee.

Runojen voimakkuudesta huolimatta Luhtavaaran seuraavat teokset eivät ole runoteoksia, vaikka runoilijatausta varmasti niissä näkyykin.

– Teen tällä hetkellä lastenkirjaa ja romaania ja ne ovat molemmat sellaisia, joissa selkeämmin psykologi-minä vaikuttaa niihin. Ne ovat selkeästi jotain uutta. Huomaa, että niiden kirjoittamisprosessi on myös uuden lajin opettelua.

”Tunnen, että sydän on kahden maan puolella” – Runeberg-ehdokas Ulrika Nielsen kirjoittaa asioista, jotka on kätkettynä jokapäiväiseen elämään

Päivi Liski varoi saarnaamasta novelleissaan, mutta niissä on puheenvuoro eläinten ja luonnon puolesta

Iida Rauma kirjoittaa sorretun lapsen kärsimyksen näkyväksi