Selkounien käsikirjassa ihmismielen pahuus ja pimeys aiheuttavat kauheita asioita, mutta heräämmekö ajoissa?
”Aamulla hän avasi sangon kannen ja pussin solmun. Lapsi nukkui. Silja veti solmun uudestaan kiinni ja sulki kannen viimeisen kerran.”
Vuonna 2014 poliisin oululaisesta kerrostalosta löytämät vauvojen ruumiit järkyttivät suomalaisia. Laajasti uutisoitu tapaus ei jättänyt myöskään kirjailija Johanna Holmströmiä rauhaan. Hän mietti voisiko sellaisesta aiheesta kirjoittaa tarinan ja millainen siitä tulisi?
– Olin käsitellyt tätä äiti-lapsi -teemaa jo Sielujen saari -romaanissani. Minua kiinnostaa tutkia, miten niin kutsutut aivan tavalliset ihmiset ajautuvat tekemään todella julmiakin rikoksia, sillä useimmat tai monet rikollisethan elävät aivan tavallista elämää suurimmaksi osaksi, Johanna Holmström pohtii.
Vainajaiset on Marja Kyllösen romaani, joka odotti puoli elämää syntymäänsä
Ajatusleikki johti novelliin nimeltä Siskonpeti, ja novellikokoelmaan Selkounien käsikirja (Klardrömmarnas handbok, suom. Maija Kauhanen). Kirja on tavallaan jatkumo Holmströmin vuonna 2009 ilmestyneeseen novellikokoelmaan Camera Obscura.
– Mutta lisättynä kaikella sillä tiedolla mitä meille on Camera Obscuran ilmestymisen jälkeen kertynyt – ilmastonmuutoksesta ja miten sellainen vaikuttaa pienen ihmisen elämään. Samanaikaisesti se on myös fantasia siitä mitä meille voi tulevaisuudessa käydä, Holmström toteaa.
Juuri nyt käymme sotaa luontoa vastaan, sotaa, jota emme voi voittaa.
Novelleissa ihmismielen pahuus ja pimeä puoli ovat alati arkipäivässä läsnä ja pääsevät valloilleen: ihmiset tekevät ja kohtaavat kauheita asioita ja Holmström venyttää ajatusleikkiä kauas tulevaisuuteen.
– Mietin, että jos ihminen elää keskimäärin 80 vuotta, niin siinä ajassa ehtii aika moni asia muuttua. Halusin viedä tarinoita eteenpäin henkilö kerrallaan ja kuvata heidän arkipäiväänsä. Osa tekee rikoksia, toiset joutuvat rikoksen uhreiksi, kunnes tulemme maailmaan, jossa rikoksia ei enää voi tehdä, ainakaan omiaan vastaan. Maailma on vapaa rikoksista, mutta myös tunteista. Ihmiset ovat turvassa, jopa itseltään, mutta onko ihminen silloin oikeasti vapaa?
– Tarkoittaako vapaus myös sitä, että meidän täytyy asettaa itsemme alttiiksi myös riskeille, muille ihmisille ja heidän destruktiivisuudelleen, Holmström pohtii.
Johanna Holmström toteaa, että hän kirjoittaa siitä mitä hän näkee ja kokee. Uutiset vauva- ja perhesurmista ja tilastot suomalaisten naisten parisuhteessa kohtaamasta väkivallasta, luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta kertovat omaa karua kieltään maailmasta jossa elämme.
Selkounien käsikirjan novellit etenevät nykyajasta kohti tulevaisuutta, fantasiaa, jossa nykyisenkaltaista elämää ei tunneta. Abiogenesiksessä ihmiset ovat turvassa itseltään ja tunteiltaan. Ja luonto jatkaa elämäänsä Abiogenesiksen ulkopuolella. Ehkä uusi elämänmuoto pystyy luomaan parempaa kuin mihin me olimme kyenneet?
– Mielestäni maailma, jota tässä kutsutaan Abiogenesikseksi, ei ole synkkä. Itselleni olisi ihanaa elää sellaista elämää, jossa eläisin hoitaakseni ja ylläpitääkseni meidän ekosysteemiä. Ja jos oikein ajatellaan, niin sehän oikeastaan on ihmisen perimmäinen tehtävä. Luonto pärjää hyvin, jopa paremmin, ilman meitä, mutta me emme voi elää ilman luontoa. Juuri nyt käymme sotaa luontoa vastaan, sotaa, jota emme voi voittaa. Jos voitamme, häviämme, Holmström sanoo.
Runeberg-palkintoehdokas Iida Rauma kirjoittaa sorretun lapsen kärsimyksen näkyväksi
Holmström tunnustaa, ettei juurikaan ole suuri ”ihmisen” ystävä. Mutta hän näkee, että ihmisellä on kuitenkin toivoa.
– Ihmisyys menee kuitenkin kehityksessään eteenpäin, ja on näin aina tehnyt. Toivon vain, että ymmärtäisimme ajoissa hillitä elämäntapaamme, ettemme ylikuluta elämää tavalla, joka ei enää ole korjattavissa.
Novellikokoelman päätösnovellin, Kadotettu paratiisi, päähenkilö Therese kaipaa ulospääsyä nykyisyydestään ja painii samojen suurien kysymysten äärellä kuin ihmiskunta kautta aikojen: Kuka minä olen? Mikä on kaiken tarkoitus ja olenko minä edes olemassa? Ja löytää viimein vastauksen.
– Rakkaus. Joten en kai minä ihan pessimistikään ole, Holmström toteaa.