91-vuotias muistisairas Eeva on hyvillä mielin. Näsin sairaalassa on turvallista olla. Mieltä painaa ainoastaan se, laitetaanko hänet jälleen takaisin kotiin. Hän ei haluaisi lähteä, sillä olo on kotona turvaton.
– Totesimme jo kesällä, että äiti ei pärjää enää yksin kotona. Hoivakotiin ei kuitenkaan niin vain pääse, tytär Tarja kertoo.
Äidin elämän vaikea lopputaival surettaa Tarjaa ja hänen sisariaan. Tuntuu, että ihminen, joka on koko elämänsä palvellut kotimaataan ja maksanut uutterasti verojaan, on unohdettu.
– Äiti on aina ollut hyvin aktiivinen. Alle 14-vuotiaana pikkulottana hän ompeli jalkarättejä sotilaille ja oli ilmavalvontatorneissa vahtimassa pommikoneita, Tarja kertoo.
Työuransa Eeva teki koululaisten asuntolanjohtajana pohjoisessa, jossa välimatkat ovat pitkiä. Hän vastasi parhaimmillaan 120 alaikäisen oppilaan viikkoasumisesta eläkkeelle jäämiseensä asti.
– Samalla hän teki töitä opettajana sekä kasvatti yksinhuoltajana meidät neljä tytärtä. Hän oli hyvin itsenäinen ja vahva nainen ja pärjäsi aina itse ja omillaan. Mutta nyt hän ei enää pärjää.
Vielä ennen koronaa Eeva hoiti itseään hyvin, kävi vesijumpassa, kävelyillä sekä palvelutalossa syömässä.
– Kun koronapandemia alkoi, vanhukset komennettiin kotiin. Aloin käydä äidille kaupassa. Hän oli niin varovainen, että työnsi ovenraosta vain ostoslistan. Palattuani jätin ostokset ovelle, tytär kertoo.
Liikuntaharrastukset ja sosiaaliset kontaktit jäivät. Tyttäret soittelivat usein.
– Viime keväänä aloin huomata, että kaikki ei ole kunnossa. Huomasimme, että äiti ei enää syö kunnolla ja käytettiin häntä tutkimuksissa. Kesällä äiti painoi enää 40 kiloa ja sitten todettiin muistisairauskin.
Kotihoito alkoi käydä Eevan luona päivittäin.
– Äidin kunto huononi koko ajan. Marraskuussa soitin hänelle ensimmäisen kerran ambulanssin. Hänet palautettiin sairaalasta samana päivänä, vaikka hän voi todella huonosti.
Tarjan sisko jäi Eevan luokse yöksi. Seuraavana päivänä siskon oli lähdettävä asioille.
– Äiti kaatui yksin ollessaan, eikä päässyt ylös.
Nyt Eeva viipyi sairaalassa yli kolme viikkoa, kunnes hänet jälleen kotiutettiin.
– Olimme tosi huolissamme, mitä kotona asumisesta tulee. Äiti asuu hissittömän talon kolmannessa kerroksessa, eikä hänellä ole enää voimia kiivetä portaita. Ulos ei ollut enää yksin menemistä.
Lotta Svärd Säätiön avulla Eeva pääsi jouluna kymmenen päivän kuntoutusjaksolle Oulunkylän kuntoutuskeskukseen.
– Siellä kaikki sujui hyvin. Äiti virkistyi ja söi hyvin yhdessä muiden kanssa, jaksoi vähän liikkuakin rollaattorin kanssa.
Tilanne muuttui nopeasti jälleen kotiinpaluun jälkeen. Siskokset olivat äitiään vastassa ja huolehtivat, että tämä söi. Kotihoidon piti käydä illalla.
– Aamulla ilmeni, ettei kukaan ollutkaan käynyt. Äiti oli tosi pitkän ajan syömättä, juomatta ja kylmissään. Uudenvuoden iltana ilmoitettiin, ettei hoitaja tule sinäkään iltana. Onneksi olin itse kotona silloin.
Tammikuun alusta alkaen kotihoito alkoi käydä Eevan luona neljä kertaa vuorokaudessa.
– Äiti ei enää muista syödä eikä juoda, ellei häntä ohjaa ja valvo, Tarja kertoo.
Kun tammikuuta oli kulunut viikko, joutui Tarja jälleen soittamaan äidilleen ambulanssin. Nyt syynä sairaalaan joutumiseen oli aliravitsemus ja kuivuminen.
Vajaan parin viikon kuluttua Eeva kotiutettiin jälleen.
– Hän oli kippurainen ja olo oli vaikea. Hän kävi vessassa koko ajan. Ambulanssi vei hänet samana päivänä takaisin sairaalan, nyt viideksi päiväksi. Tarja kertoo.
Tällä kertaa hänet kotiutettiin jostain syystä sairaalavaatteet yllään.
Seuraava yö alkoi puhelinsoitoilla. Äidin hätä kiersi läpi Suomen.
– Äiti osaa soittaa enää vain siihen numeroon, mistä viimeinen puhelu on tullut. Se sattui olemaan hänen veljensä. Veli sitten soitti siskolleni, joka soitti minulle. Äiti oli jäänyt vessaan, eikä päässyt pois.
Lopulta Eeva oli kuin olikin päässyt takaisin omaan sänkyynsä. Kun Tarja tavoitti äitinsä, kuulosti hän äärimmäisen heikolta ja sekavalta.
– Sanoin hänelle puhelimessa, että paina turvarannekkeen nappia ja niin hän teki. Kuulin puhelimen kautta, kun hänelle vastattiin ja kysyttiin, mikä on hätänä. Äiti vastasi, että suu on niin kuiva, ettei pysty puhumaan. Häntä kehotettiin ottamaan vettä, mutta äiti vastasi, ettei jaksa nostaa vesilasia. Siihen hänelle sanottiin, että nyt on yö ja pitää ruveta nukkumaan. Sitten linja sulkeutui. Tuntui järkyttävältä kuunnella sitä. Tietysti lähdin sitten itse hänen luokseen.
Tarja jäi äitinsä luokse loppuyöksi.
– Aamulla kodinhoitajan tultua lähdin töihin. Tunti sen jälkeen naapuri soitti ja kertoi äidin huutaneen apua rappukäytävässä. Hän oli soittanut äidille ambulanssin. Yhteensä äidille on nyt hälytetty apua seitsemän kertaa marraskuun jälkeen.
Pompottelu ja odottaminen turhauttaa niin sisaruksia kuin äitiäkin.
– Syksyllä sanottiin, että lääkäri voi tulla tekemään hoidontarpeen arvion tammikuussa. Tammikuu tuli ja meni. Välillä sanottiin, että arvion voikin tehdä Näsin sairaalassa. Siellä taas sanottiin, että arvio pitää tehdä kotihoidon kautta. Tätä keskustelua on käyty joka sairaalajakson aikana, Tarja kertoo.
Toimintojen siirtyminen hyvinvointialueelle ei Tarjan mukaan ole ainakaan edistänyt asiaa. Hänestä tuntuu, että sairaala, kotihoito ja omaiset ovat kuin helminauhan helmiä, jotka pyörivät irrallaan ilman yhdistävää nauhaa; yhteistyö ei toimi.
Aivan viime päivinä hoitopaikasta on saatu vihdoin edes pientä toivoa. Hoivakotipaikan saamiseksi lääkäri ja kaupungin palveluneuvonta Ruori tekevät arvion käsittelyryhmälle, joka päättää, tarvitseeko vanhus hoitopaikkaa vai ei.
– Kun äiti viimeksi kotiutettiin, kävi Ruorista henkilö tekemässä arvion.
Jos hoitopaikka heltiää, pääsee Eeva jonoon.
– Meille on sanottu, että Porvoossa on niin hyvä tilanne, että hoitopaikan voi hyvällä onnella saada jopa kuukaudessa. Minusta sekin on pitkä aika, kun ihminen on niin huonossa kunnossa!
Myös äidin suurin toive olisi päästä turvalliseen hoitopaikkaan.
– Hän pelkää kotiuttamista ja sitä, että kaatuu taas yksin ollessaan, eikä pääse ylös. Muistisairaus aiheuttaa monenlaisia muitakin pelkotiloja.
Suoranaista vaaraakin on jo syntynyt.
– Ihmettelimme taannoin, kun äidin asunto oli niin lämmin. Selvisi, että hän oli käyttänyt saunaa asunnon lämmittämiseen. Hyvä ettei syttynyt tulipaloa. Nyt sulakkeet on otettu pois, Tarja kertoo.
Tarja haluaa nostaa kotona yksin asuvien vanhusten hädän esille, sillä nykytilanne tuntuu kohtuuttomalta.
– Uuden Itä-Uudenmaan hyvinvointialueen strategiana on ”Elämän mittaista hyvinvointia”. Mitä hyvinvointia tällainen on? Eikö vanhusten asiallinen hoito tulisi yhteiskunnalle edullisemmaksi, kuin ajattaa heitä edestakaisin sairaalassa, Tarja kysyy.