Talot kertovat: | Jokikadun kulmaan nousi uuden ajan liiketalo

Mannerheiminkadun ja Jokikadun kulmassa on rakennus, jonka seinät henkivät historiaa. Tarkkasilmäinen voi ohi kulkiessaan kiinnittää huomiota vanhassa tiiliseinässä yhä haaleasti näkyviin teksteihin: Kultaseppä Osakeyhtiö A. A. Alm, Kangaskauppa, Kansallis Osake Pankki, Järnhandel...

– Talo valmistui liike- ja asuintaloksi 1901. Se oli siihen aikaan jotakin aivan uutta ja erikoista, vastaavaa ei oltu Porvoossa ennen nähty, kertoo talon hyvin tunteva Seppo Viitanen.

1800-luvun loppupuolella Porvoossa oli pohdittu monelta kantilta rakennusjärjestystä. Oliko tarpeen rakentaa yhä C. L. Engelin 1830-luvulla laatiman empireasemakaavan mukaisesti vain suuria yksikerroksisia puutaloja, vai voisiko kaupunki kaivata muutakin?

Kun uusi, entistä sallivampi rakennusjärjestys saatiin voimaan 1899, alkoi Jokikadun ja Mannerheiminkadun – silloisen Nikolainkadun – kulmassa tapahtua.

– Uusimaa-lehdestä 60-luvulla talteen leikatun jutun mukaan helsinkiläinen arkkitehti oli aikonut rakennuttaa tontille peräti neljäkerroksisen liike- ja asuintalon. Lehden mukaan joen rannassa sijaitseva tontti oli paalutettava ja vanhojen piirustusten mukaan maahan piti upottaa jopa 1480 paalua, Viitanen kertoo.

Arkkitehti kuitenkin teki konkurssin. Nyt rusthollari ja valtiopäivämies Juho Pietiläinen iski silmänsä tonttiin. 12. helmikuuta 1900 Uusimaa kertoi Pietiläisen ostaneen kaupungin omistaman tontin huutokaupalla 6 605 markalla.

Yrjö Sadenius teki uudet piirustukset ja kaksikerroksinen talo nousi nopeasti. Alakerta muurattiin tiilestä ja yläkerta tehtiin puusta. Valmistuessaan 1901 talo edusti komeinta, tyylikkäintä ja edustavinta porvoolaista uudisrakentamista.

Uusi vuosisata uudisti kaupunkilaisten elämää monella tavalla. Käsityöläiset alkoivat avata omia myymälöitä kauppiaiden tavoin. Kaupunkilaiset olivat ylpeitä uudesta rakennuksesta, joka täyttyikin nopeasti lukuisista eri yrityksistä, jotka myös ilmoittelivat sanomalehti Uusimaassa ahkerasti. 1900-luvun alkupuolen ilmoituksista ilmenee, että nimi "Pietiläisen talo" kuvasi usein sijaintia paremmin kuin varsinainen osoite.

Taloon asettuivat pankin ja loistokkaan kultasepänliikkeen lisäksi muun muassa Niskasen suutariliike, Gröndahlin ruokakauppa, peruukkimestari Jahnssonin parturi ja käherrystupa, leipuri Lätti, räätäli Svensk sekä apteekkari Mikanderin rohdoskauppa.

Pietiläinen itse oli monessa mukana. Poliitikkona ja erityisesti suomalaisen yhteiskoulun sekä sanomalehti Uusimaan tukijana tunnettu mies ajoi voimakkaasti muun muassa suomalaista kirkkoa sekä rautatietä kaupunkiin.

Porvoon ensimmäinen elokuvateatteri avattiin 1907 osoitteeseen Jokikatu 42. Jo samana vuonna se muutti Pietiläisen taloon. "Porvoon Biografi Teatteri avataan tänään uudessa huoneustossa Nikolainkatu 1. Näytökset 6, 7, 8", Uusimaa mainosti 18. syyskuuta 1907.

Satapaikkaisen teatterin elokuvaprojektorit eivät toimineet sähköllä vaan niitä pyöritettiin alkuaikoina käsivoimin.

Myöhemmin Maxim-nimiseksi muutettu elokuvateatteri ajautui kovenevan kilpailun myötä konkurssiin vuonna 1915, mutta moni muisti pitkään Maxim-teatterissa nähdyn filmin Titanicin uppoamisesta.

– Kun isäni osti Pietiläisen talon vuonna 1961 ja alkoi korjata sitä, paljastui lattian alta elokuvateatterin vanha lattialuiska, jossa oli ollut nouseva katsomo. Osa siitä näkyy vieläkin yhdessä kellarin nurkassa, Viitanen kertoo.

– Siihen aikaan pihan puolella oli vielä jäljellä puolipyöreä pieni rakennus, jossa oli jäljellä elokuvakoneen teline ja seinässä reikä, jota kautta kuva heijastettiin valkokankaalle.

Yksi Pietiläisen talon monista yrityksistä oli Rudolf Flodmanin (1867–1931) Porvoon Rautakauppa.

Flodman asettui taloon 1911, jolloin hänen rautakauppansa oli kasvanut jo varsin maineikkaaksi. Rautakauppa sijaitsi pohjakerroksen kulmassa niin, että kaksi ikkunoista avautui Nikolainkadulle ja kaksi Jokikadulle. Flodman itse asui yläkerrassa.

Flodman oli perustanut rautakauppansa jo 1897. Aluksi se toimi pienessä vuokrahuoneistossa, mutta liike laajeni niin nopeasti, että Flodman joutui muuttamaan tilanpuutteen vuoksi useita kertoja.

– Erityinen rautakauppa oli vuosisadan vaihteessa uutta. Siihen asti rautakauppatuotteita oli totuttu ostamaan suoraan sepiltä tai sekatavaraliikkeistä. Flodmanin liike oli mahdollisesti Porvoon ensimmäinen rautakauppa, mutta aivan täyttä varmuutta siitä ei ole. Joka tapauksessa se oli hyvin varhainen ja jo omana aikanaan erittäin tunnettu, Porvoon museon museolehtori Hannele Tenhovuori kertoo.

Flodmanin ura ei urjennut helpoimman kautta, vaikka menestys miestä lopulta odottikin. Pikku-Rudolf kasvoi Porvoossa erittäin köyhän isoäitinsä hoivissa, eikä hänellä koskaan ollut varaa opintoihin. Flodman hankki kuitenkin laajan yleissivistyksen lukemalla kaiken mahdollisen tieteisromaaneista maailmanhistoriaan.

14-vuotiaana Flodman pääsi ruokapalkalla töihin pieneen siirtomaatavarakauppaan, jossa hän suorastaan ahmi oppia kaupanteosta. Aikuistuttuaan hän kierteli Englannissa tutustumassa rautakauppa-alaan. Niinpä "Rudolf Flodman, Agenturer & Jernhandel" -liikkeestä – josta myöhemmin tuli osakeyhtiö Porvoon Rautakauppa – myöhemmin löytyikin paljon sellaisia uutuuksia maailmalta, jollaisista porvoolaiset eivät aiemmin olleet osanneet edes uneksia.

Flodmanin rautakauppaan tuli tavaralähetyksiä höyrylaivoilla jokirantaan ja junilla Porvoon asemalle paitsi kotimaasta, myös Englannista, Venäjältä, Ruotsista, Saksasta, Tanskasta, joskus jopa Amerikasta asti.

Flodman ei koskaan unohtanut omaa taustaansa. Menestyvänä rautakauppiaana hän kantoi suurta huolta vähävaraisista ja auttoi heikossa asemassa olevia sekä yksityisesti, että toimi kaupungin köyhäinhoitohallituksen puheenjohtajana.

Uusimaa-lehdessä oli säännöllisesti ilmoituksia, joissa kerrottiin esimerkiksi rautakaupasta saatavista, yhteen ateriaan raittiusravintolassa oikeuttavista 15 pennin hintaisista ruokalipukkeista. Niiden rinnalla Flodmanin ilmoituksissa todettiin, että "Porvoon malliset viikatteet ovat parhaita", tai että liikkeeseen oli saatu uusia lihamyllyjä. Rautakaupasta sai myös palo-, meri- ja maakuljetusvakuutuksia, sillä muiden puuhiensa ohella Flodman toimi vakuutusyhtiön agentuurina.

Ilmeisesti Flodman oli mies, jonka vuorokaudessa oli hiukan enemmän tunteja kuin tavallisilla kuolevaisilla. Kaiken muun ohella hän toimi kaupunginvaltuutettuna sekä useissa luottamustoimissa. Kaupunkisuunnittelu oli yksi rautakauppiaan intohimoja, ja hän olikin vakuuttunut siitä, että kaupungin länsipuoli oli luonnollisin paikka kaupungin laajentumiselle, ja että Nikolainkadun päähän rakennettaisiin silta. Kumpikaan ei kuitenkaan toteutunut Flodmanin elinaikana.

Yksi Flodmanin merkittäviä aikaansaannoksia oli Suomen ensimmäinen siirtolapuutarha, jonka hän perusti parin kilometrin päähän Porvoon keskustasta.

Englannissa oli kehittynyt ajatus köyhille tarkoitetuista puutarha- ja viljelypalstoista jo 1700-luvun lopussa ja Flodman oli käynyt tutustumassa niihin matkoillaan. Suomessa oli keskusteltu siirtolapuutarhojen perustamisesta 1900-luvun alussa, mutta asia ei ollut silloin edennyt.

Ensimmäiset 11 vuokraviljelijää työnsivät kuokkansa multaan "Porvoon Pohjoisella Ryhmäpuutarhalla" toukokuussa 1915. Seuraavana kesänä palstoja oli jo 68, vuonna 1917 otettiin käyttöön vielä 70 uutta palstaa.

Flodman kirjoitti puutarhoistaan artikkelin Borgåbladet-lehteen, mikä herätti kiinnostusta monissa kaupungeissa. Pian muun muassa Turkuun ja Pietarsaareen perustettiin siirtolapuutarhat.

Hyvin alkanut hanke kuitenkin kohtasi nopean lopun. Ryhmäpuutarha tuhoutui 1918 puhjenneen sisällissodan melskeissä.

Flodman löysi vaimon vasta kypsällä iällä. Hän avioitui rautakauppaansa töihin tulleen nuoren Allin kanssa 53-vuotiaana. Seuraavana vuonna 1927 syntyi poika Ralph ja pari vuotta myöhemmin tytär Helena.

Pitkään Flodman ei saanut perhe-elämästä nauttia, sillä hän sairastui ja kuoli vuonna 1931. Rautakauppa muutti pois Pietiläisen talosta, mutta ei suinkaan lopettanut toimintaansa.

– Ralph Flodman otti liikkeen haltuunsa aikuistuttuaan. Hän kuoli 1992. Moni muistaa rautakaupan ajalta, jolloin se sijaitsi Porvoon vanhassa kaupungissa Jokikatu 16:ssa. Liike lopetettiin 1990-luvun puolivälissä, kertoo vanhan rautakaupan henkeä yhä vaaliva Teemu Tukiainen.

Itä-Uudenmaan rakennussuojelusäätiö Salvus pelasti rautakaupan jäämistön, johon myös Tukiaisen Tarmolassa sijaitseva Porvoon Wanha Rautakauppa perustuu.

– Flodmanin aikainen Porvoon Rautakauppa -kyltti on meillä täällä yhä tallella. Flodmanin jäämistöstä on tallella vielä myös erilaisia ruuveja ja heloja ja esimerkiksi väripigmenttejä, joilla värjättiin maaleja, vuodesta 2004 liikettä pitänyt Tukiainen sanoo.

Flodmanin rautakauppaan tultiin toiselta puolelta Suomea ja ulkomailtakin, sillä jos tiettyä tavaraa tai osaa ei muualta löytynyt, niin Flodmanilta löytyi. Tukiaisen puodilla on samanlainen maine.

Pietiläisen talo on muuttunut Rudolf Flodmanin ajoista ulkoisesti vain vähän.

– Kun isä osti talon, oli talo kellertävä ja ikkunanpuitteet oli maalattu punamullalla. Katto oli tervattu peltikatto, Seppo Viitanen muistelee.

Talo ehti olla Viitasen perheellä miltei 60 vuotta.

– Sisätiloja ja huonejakoa on muutettu jonkin verran. Myös ikkunoihin on tehty pieniä muutoksia. Isä laittoi taloon keskuslämmityksen, silloin purettiin savupiiput. Vain muutamassa huoneistossa on vielä vanhat kaakeliuunit.

Viitanen epäilee talon säilyneen ainakin osittain sen rakennuttajan suvulla 60-luvulle asti.

– Kauppakirjassa oli toistakymmentä myyjää. Yhtenä nimenä oli Pietiläinen. Suurin osakkeenomistaja oli Borgström. Jostain olen kuullut, että hän saattoi olla Pietiläisen sisar. Borgström oli nimeltään myös rakennusmestari, joka aikoinaan hyväksyi tämän talon piirustukset, Viitanen kertoo.