Varhaisin säilynyt suomalainen unikuvaus paljastaa, että työstressi on piinannut ihmisiä jo vuosisatoja sitten. Painajaisissa on muitakin ikiaikaisia piirteitä, mutta paljon on myös muuttunut.
Birgittalaisveli Jöns Budde Naantalin luostarista on saanut vaativia tehtäviä Ruotsin-vierailullaan vuonna 1469. Kääntäjän uraansa aloitteleva munkki on jo jäljentänyt Vadstenan emoluostarissa kirjoja, kuten latinankielisen teoksen Pyhän Mechtildin elämästä. Pyhimyksestä kiinnostuneet nunnat pyytävät Buddea myös ruotsintamaan teoksen.
Jöns on uupunut jo jäljentämisestä niin, että joutuu vuoteenomaksi. Vaativa käännöstyö edistyy vaivalloisesti, ja hänen myöhemmin kirjoittamassaan unikuvauksessa näkyy huoli luostariyhteisön odotusten pettämisestä. Käännettyään kirjasta kuusi tai kahdeksan kappaletta hän on nähnyt unen, jossa istuu kirjoituspöytänsä ääressä.
Murehtiessaan pimeydessä hänen luokseen tulee nunnan hahmossa pitkä ja kaunis neitsyt, joka avaa kantamansa peilitaulun ja sanoo: "Katso, veljeni, tästä peilistä olet näkevä ja ymmärtävä kaiken, mitä kirjassa lukee". Munkki saa sanoista lohtua, ja seuraavat 14 käännöspäivää sujuvatkin mainiosti.
Vaikka unikertomus päättyy hyvin, Budden unitarinaan perehtyneen yliopistotutkija, professori Marko Lambergin mukaan siinä on havaittavissa painajaisen tai vähintäänkin stressiunen piirteitä.
Lamberg on mukana Suomen Akatemian rahoittamassa Helsingin yliopiston projektissa Pohjoiset painajaiset 1400–2020. Tutkijaryhmä selvittää, millaiset asiat ovat aiheuttaneet pahoja unia, millaisia painajaisten kuvastot ovat ja miten ne ovat muuttuneet tai pysyneet samanlaisina.
Vuosille 2019–2023 ajoittuvaa projektia pidetään myös kansainvälisesti merkittävänä, koska yhtä laajaa tarkastelua unimaailmoista ei ole tiettävästi tehty muualla. Projektia johtaa alue- ja kulttuurintutkimuksen professori (ma.) Anu Korhonen.
Pimeän pelko pysyy
Projektin lähdeaineistot kattavat monta vuosisataa. Esimerkiksi 1400-luvulta hyödynnetään luostarikirjallisuutta, 1600–1700-luvuilta noitaoikeudenkäyntien pöytäkirjoja ja 1800–1900-luvuilta suullista perinnettä, päiväkirjoja sekä tieteellistä ja kertomakirjallisuutta.
Lisäksi nykysuomalaisilta on kerätty unikuvauksia, joita saatiin yli tuhat runsaalta 300 vastaajalta.
Noitakäräjien todistajanlausunnoista 1600-luvulta löytyy painajaiskuvauksia, joista heijastuu esimerkiksi renkien ja piikojen kokemia pelkoja ja kaunoja. Kuvauksiin sisältyy talonpoikien ja porvareiden tai näiden vaimojen väkivallantekoja tai noituuden harjoittamista.
Lambergin mukaan yliajallisiin uniteemoihin kuuluu se, että tuttu tila koetaan uhkaavana. Ihmiset ovat kautta aikojen pelänneet myös eläimiä, pimeää, vahingoittumista, sairastumista tai kuolemaa.
– Voimme myös olla melko varmoja siitä, että sotapainajaisia on ollut muillakin kuin viime sotia kokeneilla sukupolvilla. Esimoderneista sotapainajaisista on kuitenkin vain epäsuoria viitteitä. Esimerkiksi Kustaa H.J. Vilkuna on käsitellyt painajaisia tutkimuksessaan isostavihasta.
Unikuvasto muuttuu
Vasta 1900-luvulla unien ja painajaisten alkuperä alettiin mieltää psyykkiseksi. Sivuun jäivät fyysiset syyt sekä kansanperinteen myyttiset uniolennot, jotka aiheuttavat painajaisia kehon ulkopuolelta.
Vaikka kansanuskomukset elivät kauan, 1800-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa unien alkuperänä nähtiin jo usein ihminen itse. Tutkija, filosofian tohtori Kirsi Kanervan mukaan tieteessä pohdittiin unien yhteyttä luovuuteen ja mielikuvitukseen sekä hulluuteen ja muihin sielun sairauksiin.
– Yölliset pelottavat näyt yhdistettiin myös ihmisten pelokkaina ajatuksina ja ahdistuksena ilmenevään melankolisuuteen.
Noidat ja paholaiset ovat hävinneet unista, mutta pelottavat olennot eivät ole kadonneet. Kunkin kulttuurin uskomukset ja fiktiot muokkaavat aikakautensa unikuvastoja.
– Nykyisin painajaisia voidaan nähdä populaarifiktion luomuksista, kuten zombeista. Tai myyttisen painajaisolennon sijasta kehon päällä voi istuskella oma pomo, Lamberg kuvailee.
Hänen mukaansa eräs ero esimodernien ja nykyajan unien välillä on se, että nykyisin uneksija on useammin toimija kuin pelkkä havainnoija ja toiminnan kohde. Se näkyy myös tavoissa puhua unista. Aiemmin oli tapana sanoa, että ihmiselle näytetään unessa jotain tai uni tulee. Sen sijaan moderneissa unikuvauksissa ihmiset saattavat jopa kertoa, että he pyrkivät aktiivisesti ohjailemaan uniaan tai lopettamaan niitä.
– Mielenkiintoista on, että nykyihmiset näyttävät tuntevan ahdistavissa unissa useammin häpeää kuin esivanhempamme.